The Raven's inn

Moravian Love Song: Luku 2.

2012-01-29T12:37:00.004+02:00

Luku 2.

Aamun kalpeat säteet siivilöityivät verhon läpi luoden sahalaitakuvioita puiselle lattialle. Murahtaen Alex käänsi kylkeään leveässä sängyssään viskaten painavan huovan yltään. Huoneessa oli viileää ja vanha harmaa puulattia oli suorastaan jäätävä. Loikkien nopeasti kylmän lattian poikki keittiönurkkaukseen, hän sytytti kaasuhellaansa ja nappasi jalkaansa tuolin vieressä lojuvat vihreät villasukat. Tuo vanha kivinen talo oli nostalginen ja kaunis, muttei kovin käytännöllinen, elettiinhän sentään 2000 -lukua. Saatuaan itsensä lämpimäksi hän puki ylleen mustat kuluneet vakosamettihousut ja veti ylleen tummanharmaan kauluspaitansa. Tämä päivä olisi vuoden vilkkain kauppapäivä ja hän halusi olla ajoissa valmistautunut. Hörppiessään teetään hän katseli hitaasti kieppuvia lumihiutaleita liikkeensä yläkerran pienestä ristikon peittämästä ikkunasta. Kalpea aurinko yritti kurkistella pilvien raosta lumikiteiden välkehtiessä sen heikoissa säteissä, sää oli unelias ja enteili lumimyräkkää. Juotuaan lämmittävän juomansa Alex nappasi harmaan villatakkinsa tuolin selkänojalta ja sujautti kengät jalkaansa kiiruhtaen natisevia portaita alas liikkeeseen; oli aika avata ovet asiakkaille. Nopeasti hän nappasi takkinsa naulasta ja avasi kaksi lukkoa ovesta ja sen jälkeen suuren etuikkunan luukut. Natisten ne kolahtivat auki paljastaen hieman utuisen ikkunan, jonka takana seisoi pronssinen patsas, joka esitti naista suden selässä sekä muutama eri paria oleva tuoli. Luukut avattuaan hän nappasi sanomalehden portailta ja kiiruhti takaisin sisään sytyttämään öljylamput, jotka toimivat liikkeen valonlähteinä. Tilaa ei ollut paljon, mutta esineet olivat toinen toistaan erikoisempia.

Aamu oli valjennut muutama tunti sitten ja Lillian oli ollut hereillä jo muutaman tunnin. Hän ei ollut nukkunut lainkaan eikä tuntenut oloaan lainkaan levolliseksi. Hänen ohimonsa jyskyttivät eikä absintin, saatika punaviinin juominen ollut parantanut asiaa lainkaan. Hitaasti hän nousi futoniltaan ja venytteli jäseniään. Hänen asuntonsa koostui kolmesta tilavasta korkeasta huoneesta, keittiönurkkauksesta sekä kylpyhuoneesta ammeineen. Asunto kuului Valeriukselle, mutta Lillian oli saanut luvan asua siinä niin kauan kuin halusi. Kalpea valo leikki ohuiden siniharmaiden verhojen takaa luoden huoneeseen sinertävää valoa. Vaaleat lautalattia oli viileä, mutta ei jääkylmä. Pehmeästi tassutellen Lillian asteli jääkaapille napaten sieltä tuoremehupullon. Edellispäivän vaatteet lojuivat kasana sohvan nurkassa ja hänen olonsa oli kuin yliajettu. Huoakisten hän riisui harmaan t-paitansa ja asteli kylpyhuoneeseen; oli aika ottaa herättävä suihku. Henkeään haukkoen hän astui kylmän veden alle seisten siellä hetken. Saatuaan tarpeekseen hän astui ammeesta kääriytyen pehmeään kylpytakkiin. Peiliin katsahtaessaan hän huokasi; hänen siniharmaat suuret, hieman vinot silmänsä olivat ympäröity sinertävän violeteila renkailla. Huokaisten hän kampasi märät hiussuortuvat ponihännälle ja käänsi selkänsä armottomalle peilikuvalleen. Saatuaan itsensä kuivaksi hän pukeutui nopeasti pitkään villapaitaan ja farkkuihin, nappasi takkinsa ja suunnisti kirpeään talvi-ilmaan. Hyytävä pakkasilma nipisteli hänen poskiaan saaden hänet hautautumaan syvemmälle villahuivinsa uumeniin. Hän veti takkinsa hupun päänsä suojaksi ja hölkkäsi kohti Kaarlen siltaa.

”Lillian!” Julianin ääni kuului sillalta. Lillian hölkkäsi hänen luokseen ja kiipesi istumaan hänen viereensä kaiteelle.

”Sangen kummallista tavata sinut täällä ja tähän aikaan...” Lillian hymisi katsellen jäässä olevaa hiljaista Vltava-jokea.

”Ei löytynyt vertaisiasi naisia eilen.” Julian vastasi ilkikurisesti pukaten Lilliania kylkeen.

”Haha, Julian sinä tiedät, että Valerius odottaa sinun pian ottavan Alcinan puolisoksesi.”

”Tiedän, mutta niin kauan kun voin välttää tuon sen helvetin, teen niin.” Julian vastasi nousten seisomaan kaiteelle. ”Mitä sinä aiot Lillian?”

”Koittaa selvitä joulun yli.” Lillian vastasi vakavoituen.

”Lil... Siitä on jo kuusi vuotta...” Julian ähkäisi kietoen kätensä Lillianin hartioiden ympärille.

”Tiedän, tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen...” Nainen huokasi hiljaa kääntäen katseensa enkelikasvoiseen Julianiin. Julian oli jokaisen naisen märkä unelma; hän oli uskomattoman hyvännäköinen, nokkela ja charmantti; naiset lankesivat hänen jalkojensa juureen, naiset kuten Alcina.

”Juostaan kilpaa? Hävinnyt tarjoaa sapuskat?” Julian kysyi ilkikurisesti virnistäen. Samassa hän olikin jaloillaan ja ampaissut sillan toiseen päähän. Lillian seurasi pian kannoillam hän tiesi olevansa ketterämpi ja nopeampi kuin Julian. Eikä aikaakaan, kun hän sai kilpakumppaninsa kiinni ja pyrähti tämän ohi. Nauraen Julian nappasi häntä käsistä kiinni pyörittäen häntä ilmassa. Hihittäen hysteerisenä Lillian kieppui miehen käsivarsilla tuntien olonsa kevyeksi; päänsärky oli poissa. Julian katseli huumaantuneena tuota vapaasti nauravaa naista käsivarsillaan; hän oli korviaan myöten ihastunut Lillian Vlcekiin. Tämän vaaleat hiukset olivat ponihännällä joka liehui tuulessa ja hänen vaaleansiniharmaat silmänsä loistivat nyt tummempina.

”Hyvää huomenta rouva Markovic.” Alex toivotti kumarassa kulkevalle herttaisen näköiselle rouvalle, joka astui ovesta sisään puoli tuntia liikkeen aukeamisen jälkeen. Rouva Markovic oli intohimoinen taiteenharrastaja, joka piti hyvin paljon uskonnollisista reliikeistä. Tälläkn kertaa hän saapui täsmälleen samaan aikaan kuin aina tarkastamaan Alexin liikkeen aarteet. Ohjatessaan rouva Markovicin peremmälle Alex ei voinut olla huomaamatta ulkona kisailevaa pariskuntaa, etenkään tuota vaaleaa naista maiharitakissaan; hänen liikkeensä olivat sulavia ja punottavat poskensa loivat kontrastin noille hieman vinoille vaaleanvihreille silmille. Nainen ei ollut tyrmäävä eikä kansikuva-ainesta, mutta hänessä oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista ja sensuellia. Sanattomana hän tuijotti tuota näkyä kylmässä talvisäässä.

”Näet jotain kaunista poikaseni?” Rouva Markovicin ääni sanoi Alexin korvansa juuressa.

”Ehm... Löysittekö jotain uutta rouva Markovic?” Alex vastasi punastuen hieman. Vastahakoisesti hän irroitti katseensa ikkunasta ja asteli iloisesti lörpöttelevän vanhan rouvan kanssa liikkeen perälle. Rouva Markovicin intohimona olivat erilaiset Madonna-kuvat, joita Alexille oli vuosien saatossa kertynyt useita; hänen koulutuksestaan ja sukujuuristaan oli hyötyä, mutta joskus hän vain kylmästi maksoi paikallisille trokareille, jotka hankkivat reliikit usein kiristämällä ja ryöstämällä pienien kylien kirkkoja ympäri Eurooppaa.

Lillian nauroi Julianin murjottavalle ilmeelle tämän hävitessä juoksukisan mukulakivikatua pitkin. Hän tunsi olonsa kevyeksi ja ja pirteäksi pyrähdyksen jälkeen, mutta hyvä olo hiipui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin; Julian sai puhelun Valeriukselta, joka halusi tämän luokseen.

”Sori kaunokainen, pakko mennä.” Julian kuiskasi Lillianin korvaan painaen huulensa tämän viileälle poskelle. Hänen katseensa viipyi hetken tuon naisen kasvoilla ja Lillian tiesi mitä Julian ajatteli; Hän rakasti Juliania, muttei niinkuin tämä häntä. Hän oli kuitenkin valmis uhraamaan oman onnensa miehen vuoksi, mikäli tilanne niin vaatisi. Huokaisten hän katsoi kuinka tuo tumma mies pyrähti juoksuun ja katosi siltaa pitkin toiselle puolelle jokea. Hän todella toivoi voivansa rakastua Julianiin, sillä hän oli aina osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen, hän oli aina ollut hänen ystävänsä. Jäisiä lumikokkareita potkien Lillian suunnisti Julianin perään siltaa kohti. Kumpupilvien lomasta pilkottava kalpea talviaurinko paistoi nyt täydellä terällään saaden lumen kimaltamaan. Hän astui pienen kahvilan ovista sisään ja osti mukaansa höyryävän yrittiteen jatkaen matkaansa kapeaa kujaa pitkin. Samassa hänen katseensa osui pienen antiikkiliikkeen ikkunaan. Hänen sydämensä hakkasi lujempaa silmien osuessa pronssiseen patsaaseen, joka esitti naista suuren suden selässä. Henkeään pidätellen hän astui liikkeen ovesta sisään. Vaaleanruskeatukkainen mies astui tuolien ja hyllyjen takaa esiin Lillianin astuessa kilahtavasta ovesta sisään.

”H-hei, kuinka voin auttaa?” Mies kysyi pehmeän matalalla äänellä katsellen häntä uteliaasti vihreillä silmillään. Lillian tuijotti miestä mykistyneenä; tämän veikeä olemus oli samalla poikamainen, mutta karski. Miehen ajamaton päivän sänki ja hieman sekaiset luonnonkiharat hiukset tekivät hänestä vastustamattoman komean.

”Hei...” Lillian henkäisi kääntäen sitten katseensa äkisti ikkunalla seisovaan patsaaseen.

”Patsas on tuotu täältä Tsekeistä, Moravian alueelta Brnosta, se löytyi linnoitusalueelta 1500-luvulla. Pidätkö siitä?” Mies kiiruhti sanomaan huomatessaan Lillianin viipyvän katseen patsaassa.

”Se... on kaunis.” Lillian kuiskasi koskettaen patsasta varovasti sormellaan.

Moravian Love song: Luku 1.

2011-12-28T20:16:00.002+02:00

Luku 1.

Alex Perchehay istui pölyisessä ullakkohuoneessaan yrittäen saada selvää kuluneista kuiteistaan. Hän omisti pienen antiikkiliikkeen aivan Kaarlen sillan tuntumassa, jonka aarteet olivat peräisin hänen isoisoisältään North Stiffordista Englannista ja muutamalta mysteeriseltä ystävältä, joiden käsiin joutuneet esineet eivät välttämättä kärsineet päivänvaloa. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä esineitä metsästäessään, mutta asiakkaat eivät välittäneet, joten miksi hänkään välittäisi? Ei hänellä ollut mitään menetettävää. Hänen isoisoisänsä William Perchehay oli ollut pappi, aivan kuten muutkin Perchehayn suvun miehet aina keskiajalle asti. Alex Perchehay oli suvun ainoa elossaoleva miespuolinen jälkeläinen, joka oli kuitenkin kieltäytynyt pappisvalasta valmistuttuaan opinnoistaan. Hän halusi elää, hän halusi nähdä maailmaa. Teepannun vihellys keskeytti Alexin harhailevat ajatukset, hän oli istunut pöytänsä ääressä jo tovin.

”Äh, seitsemäntuhattakaksisataaneljä korunaa... ” Hän mutisi ääneen, ei oikeastaan kenellekään. Vaaleanruskeita hiuksiaan haroen hän nousi ylös papereiden peittämän pöytänsä äärestä ja asteli pieneen keittiönurkkaukseensa nostaen teepannun kaasuliedeltä. Hajamielisesti ähn nappasi skonssin paperipussista ja istuutui kuppinsa kanssa takaisin laskimensa ja paperipinojensa ääreen. Ilta oli jo pitkällä eikä kadulla liikkunut enää juuri kukaan. Joulun kolkuttaessa ovelle ihmiset kerääntyivät mielellään ystäviensä ja perheidensä luokse istumaan takkatulen loimuun. Joulun tullessa Alex linnottautui liikkeensä yläkerran asuntoon siihen kahden huoneen ja pienen kylpyhuoneen asuntoon, jossa hän nytkin istui selvitellen viikon kuluja.

Syvään huokaisten Lillian asteli mukulakivikatua pitkin kohti Kaarlen siltaa. Oli haudan hiljaista ja hän saattoi kuulla maihareidensa narinan lumen peittämiä kiviä vasten. Ajatuksissaan hän harhaili Vanhan kaupungin aukiolle, jolla bassojen jytke kuului kauas Astronomisen kellon luota. Eat Me, Drink Me oli goothtava klubi, jonne kaupungin alamaailman yöeläjät kokoontuivat iltaisin juomaan absinttia ja syömään pieniä kermaisia sydämen muotoisia leivoksia, jotka oli koristeltu punaisella kreemillä. Leivosten ja alkoholin yhdistelmä tuntui ulkopuolisista oudoilta, mutta klubin asiakaskunta oli ottanut ajatuksen heti omakseen klubin avatessa ovensa 30 vuotta sitten. Leivokset oli suunniteltu pitämään verensokerit ylhäällä absintin vaikutuksia lieventäen. Punainen vilkkuva kyltti toivotti asiakkaansa tervetulleeksi kellotornin alapuolella ja mitään ajattelematta Lillian sujahti tammipuisen oven raosta kapeaan käytävään, jota valaisivat ainoastaan korkealla katossa roikkuvat öljylamput. Kiviset kierreportaat veivät alaspäin kohti neljän metrin syvyydessä kirkon kellariholvissa sijaitsevaa hämyistä klubia. Basso iski tajuntaan yli 150 desibelin voimalla hänen astuessa suureen holviin, jossa ihmismassat velloivat musiikin tahdissa ympäriinsä.

”Lillian. Mukavaa, että liityit seuraamme.” Tumma miesääni sanoi Lillian takaa. ”Jos menisimme hieman hiljaisempaan tilaan?” Ärsyntyyneesti huokaisten Lillian seurasi tuota mustahiuksista pitkää vanhempaa miestä. Perätysten he astelivat holvin perälle ja ylös kiviparvelle, jolla sijaitsevat verenpunaiset plyyshisohvat olivat tuon miehen ja hänen seuralaisiensa mielipaikka.

”Lillian, mikä viivytti?” Julian kysyi silmät tuikkien noustessaan kohteliaasti seisomaan Lillianin astellessa sohvien luokse. Viiltävä tumma silmäpari tarkkaili Lilliania päästä varpaisiin tämän istuutuessa alas ja Lillian saattoi tuntea ajatukset, jotka juuri sillä hetkellä risteilivät tuon katseen omistajan päässä. Tuo viiltäväkatseinen nainen oli Alcina, muodokas ja itsevarma nainen, joka käyttäytyi kuin omistaisi puoli kaupunkia.

”Alcina, Valerius.” Lillian mutisi hiljaa tuolle mustahiuksiselle pitkälle vanhemmalle miehelle ja polkkatukkaiselle viiltäväkatseiselle naiselle.

”Oletko ajatellut viettää joulunpyhät meidän kanssamme?” Valerius kysyi pehmeästi saaden Alcinan kurtistamaan kulmiaan ilkeästi. Alcina ei pitänyt kenestäkään, hänen ilkeä luonteensa työnsi ihmiset turvallisen kahden metrin päähän itsestään eikä kukaan uskaltanut olla hänen kanssaan paitsi Lillian.

”Voi Valerius, tiedäthän, että Alcinan perheidylli menee rikki, jos orpo alempaa kastia oleva nainen liittyy saman katon alle tällaisena aikana.” Lillian vastasi pisteliäästi saaden Julianin hymähtämään. Julian oli hänelle kuin veli, tuo rakastava enkelikasvoinen mies piti hänen puoliaan, kun kukaan muu ei uskaltanut.

”Alcina, olenhan sanonut sinulle rakas tyttäreni, että Lillian on aina tervetullut seuraamme.” Valerius huomautti tyttärelleen, joka silmäili Lilliania murhaavasti. Samassa Julian syöksähti sohvalta ylös ja katosi parvelta alas.

”Absinttia.” Hän ilmoitti ilmestyessään takaisin parvelle tarjottimen kera. Tarjotin oli lastattu neliskulmaisilla jalallisilla laseilla, joiden jokaisen päällä lepäsi reiällinen kauniisti muotoiltu lusikka sekä sokeripala, tarjottimella oli myös pieni vesikannu. Jokainen nappasi lasin itselleen, pirskotti vettä sokeripalan päälle niin, että se valui liuoksena lusikan läpi tuohon myrkynvihreään nesteeseen.

”Paukut ovat vahvempia kuin yleensä, sillä havaitsin kireyttä ilmassa.” Julian totesi kumottuaan lasin sisällön kurkustaan alas. Irvistäen Lillian hörppäsi lasistaan tuntien tuon kitkerän nesteen valuvan kurkkuaan alas; hän ei erityisemmin pitänyt tuosta klubin asiakkaiden lempijuomasta.

”Eh, kiitos Julian. ” Hän kakoi sarkastisella äänellä yrittäen juoda koko lasin tyhjäksi. Irvistäen hän lopulta luovutti laskien lasinsa takaisin tarjottimelle ja nousi ylös.

”Joko lähdet?” Julian kysyi kulmiaan kohottaen.

”Taidan tarvita jotain muuta tämän myrkyn jälkeen.” Lillian totesi ja asteli portaita pitkin alas kiviseltä parvelta. Astuessaan ihmismassaan, hän tunsi kuinka pienenpieniin vaatteisiin sonnustautuneet runsaasti meikatut naiset tuijottivat häntä paheksuvasti; hän ei kuulunut joukkoon. Lillian ei pitänyt klubin ilmapiiristä, hän ei pitänyt absintista eikä liioin meikkaamisesta saatika pvc-vaatteista. Hän oli pukeutunut mustaan reikäiseen pitkään neulepaitaan ja harmaisiin pillifarkkuihin, jalassaan hänellä oli mustat kärjistään kuluneet maiharit; ei hän ei ollut kotonaan Eat Me, Drink Me:ssä. Hitaasti hän luovi tiensä baaritiskille ja tilasi punaviiniä ja Coca Colaa, hajamielisesti hän kippasi viinilasin sisällön kolan sekaan ja kääntyi katselemaan ihmisiä. Hän vihasi joulua, hän kaipasi perhettään, hän kaipasi heitä yhä.

The Moravian Love Song - prologi

2011-12-05T22:35:00.000+02:00

Prologi

Yön hiipiessä kattojen ylle saattaa tuntea, kuinka pieni tuulenvire heiluttaa hiuksia ja jokainen oksan rasahdus kaikuu kaduilla. Lillian istui hiljaa kaiteella nojaten pylvääsen hengityksen höyrytessä kylmässä yössä. Yöllinen näkymä Pratzky´ Hradin kukkulalta rauhoitti hänen kiehuvaa mieltään. Pian olisi joulu, aika jolloin perheet kokoontuivat yhteen ja kodin täytti nauru. Oli kulunut kuusi vuotta siitä kun Lillian oli viimeksi nähnyt perhettään; hän ei uskonut äidin ja isän olevan enää elossa. Kukaan Vlcekin suvusta ei ollut, ei kukaan heistä. Lillian tunsi olevansa yksin.

”Hengität ilmaa ja ajattelet yötä?” Kuului miesääni hänen viereltään.

”Julian...” Lillian huokaisi kääntymättä katsomaan tuota ruskeahiuksista miestä, jonka enkelimäinen ulkonäkö sai hänet näyttämään aivan pikkupojalta.

”Valerius kaipasi sinua aiemmin.” Julian jatkoi pyyhkäisten hiukset ruskeiden silmiensä edestä.

”Minä tiedän.” Lillian vastasi hiljaa tuijottaen yhä kaukaisuuteen. Hitaasti Julian siirsi kätensä Lillianin olalle rutistaen hellästi. Hän tiesi hyvin miksi tuo vaalea surusilmäinen nainen istui linnan liepeillä yksin viidentoista asteen pakkasessa. Hän ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Hiljaa he istuivat vieretysten nojaten kivisiin tolppiin kevyen pakkaslumen kieppuessa alas heidän ylleen. Oli jälleen hiljaista; kaukana alapuolella levittäytyvä kaupunki nukkui odottaen auringon nousua. Lillian odotti auringon nousua, hän odotti vapautta, vapautta surusta ja velvoitteista. Hänen siniharmaat silmänsä vettyivät kyynelistä tuulen hulmutessa hänen hiuksissaan. Samassa hän ei enää kestänyt vaan ponkaisi ylös kaiteelta ampaisten juoksuun.

Luvut 10. ja 11. Not Over Yet, Liv Moreti, demoninmetsästäjä

2011-11-20T13:29:00.000+02:00

10. Anteeksiantamisen kirous ja hienous

Heräsin maanantaina Netherwoodin harmaaseen aamuun. Selkääni kivisti ja pääni jyskytti kuin betonipora työmaalla. Syvään huokaisten kömmin lämpimien peittojen suojasta kylpyhuoneeseen ja edelleen viileään suihkuun. Suihkun jälkeen tunsin oloni hieman virkeämmäksi, mutta en sen iloisemmaksi; ikävöin Brania ja kumma kyllä myös kyynistä Doriania, joka kuitenkin hyvää hyvyyttään oli tullut kertomaan minulle muinaisten aikeista. Kaivoin yöpöytäni laatikosta särkylääkkeen ja raahustin vaatekaapilleni. Harmaa ja kolea keli vaati hupparin ja farkut, joten päädyinkin kaivamaan päälleni mustan pitkän hupparini ja mustat kuluneet pillifarkkuni. Tennarit ja nahkatakki saivat luvan kelvata ulkovaatteiksi, vaikkakin ulkona oli hieman koleampaa kuin edellisenä päivänä. Sutaisin hiukseni sykerölle takaraivon päälle ja nappasin koululaukun mukaani; olin jälleen myöhässä.

Rynnätessäni Netherwood High:n sokkeloisia käytäviä pitkin kohti Mr. Dowtonin luokkaa kirosin hiljaa elämääni ja tuuriani. Onnekseni Mr. Dowton ei ollut paikalla ja tehtävänämme oli tehdä ryhmätyötä. Mia väläytti minulle kouristuksenomaisen hymyn viittoessaan minut luokan perälle.

”Missä olit? Tämä tehtävä vaatii kaikki helvetin illat ja olen muutenkin jäljessä kaikessa.” Mia suhahti ja tunki tehtävänannon nenäni eteen.

”Ehm, nukuin pommiin... kaikki menee tosiaan päin hemmettiä...” Puhisin takaisin silmäillessäni hyvinkin vaikeaselkoista tehtäväpaperia.

”Ei viestiä Branilta?” Mia kysyi kulmiaan kohottaen. Puistin päätäni ja purin huultani; Bran ei ollut myöskään vaivautunut kouluun. Mietin kuumeisesti sanojani menneenä viikonloppuna ja Branin kasvoja hänen astuessaan ulos ovesta Dorianin kannoilla. Ajatukseni kääntyivät myös Dorianiin, joka tosiaan oli osoittanut olevansa kutakuinkin luotettava verenimijä.

”Haloo? Maa kutsuu Liviä!” Mia kihisi vieressäni Mike Johnsonin mulkoillessa meitä kyllästyneenä.

”Ah.. Mitä? Anteeksi... Branin poissaolo saa ajatukseni harhailemaan.” Myönsin hieman häpeillen yrittäen keskittyä jälleen lukemaan tehtävää. En saanut ajatuksiani kuitenkaan käännettyä pois tuosta kiehtovasta mieshahmosta, jonka menneisyys sai minut varpailleen. Olisin halunnut rynnätä Dorianin kryptaan ja ärsyyntyä hänen purevista kommenteistaan ja sen jälkeen mäiskiä muutamaa kuollutta, mutta päivä ei ollut ehtinyt vielä vanheta niin pitkälle. Huokaisten vilkaisin kelloa ja seurasin hiljaa Mian ja Miken väittelyä odottaen tunnin päättymistä. Päivästä oli tulossa kiduttavan pitkä. Kello kuitenkin armahti meitä kymmenen minuutin kuluttua ja raahustimme ulos luokasta saamatta mitään aikaiseksi koko tuntina.

”Voisimme tänään illalla koota muistiinpanoja ja miettiä rakennetta...” Mia aloitti mutta vaikeni sitten.

”Hmm...niin siis juu...” Mumisin tuijottaen käytävän päähän; Bran.

”Liv...” Ystäväni henkäisi, mutta ei sanonut enempää nähdessään ilmeeni.

”Minun... on mentävä.” Änkytin ja lähdin epäröiden astelemaan käytävää pitkin.

”Okei. Minä teen sitten koko helvetin työn yksin.” Mia puhisi. Tiesin ettei Mia oikeasti suuttuisi minulle, sillä hän tiesi kuinka tärkeä Bran minulle oli.

Bran seisoi hieman vaivaantuneena käytävän päässä katse naulittuna minuun. Astelin hänen luokseen kooten ajatuksiani. Olin valmistellut napakan puheen anteeksipyyntöineen, mutta en ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hän veti minut syleilyynsä ja painoi huulensa ahnaasti omilleni. Tunsin hänen maagisen miehisen vetovoimansa ja puheeni valui hukkaan; sanoja ei tarvittu. Hitaasti Bran vetäytyi huuliltani painaen otsansa otsaani vasten.

”Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt kertoa. Se mitä tein ei kuitenkaan vaikuta tulvaisuuteemme. En ole vihkiytynyt mustalle magialle ja loitsuni ei onnistunut täydellisesti... Debra vaipui tiedottomaan tilaan tajuamatta tätä maailmaa. Hän on suljettuna Armagh Memorialiin, sairaalaan... Olen niin pahoillani Liv. Olen ollut kopea ja itsekeskeinen enkä tajunnut ennenkuin työnsit minut pois luotani, että rakastan sinua. Liv Alexandra Moreti, vampyyrintappaja, olen sinun, kokonaan sinun enkä voisi koskaan satuttaa sinua.” Hän kähisi katsoen minua syvälle silmiin. Aivan kuin hän olisi nähnyt sisimpääni, mikä saattoikin olla mahdollista, sillä Branin magia oli osa hänen persoonaansa.

”Bran... Minä en tiedä mitä ajattelisin. Olen vampyyrintappaja; hyvän puolustaja, musta magia ei todellakaan kuulu repertuaariin, jota haluaisin käyttää tai johon haluaisin tutustua tarkemmin. Magia ja demonit ovat elämääni ja jos minun pitäisi valita; valitsisin demonit. Niitä vastaan minulla on aseet, minulla on voima.” Henkäisin ummistaen silmäni.

”Tiedän. En kuitenkaan pyydä sinua valitsemaan, sillä päätin jättää druidiyhteisön. En saa käyttää magiaa enää kuolevaisten maailmassa. Pystyn tekemään pieniä temppuja, mutta suuremmat loitsut koituvat tuhokseni. En kestä syyllisyyttä enää... Äitini...” Bran huokaisi nostaen päänsä ja katsoen minua yllättäen epävarmasti.

”Tiedän äidistäsi, Nick-setä kertoi. Olen pahoillani... Mutta...” Aloitin, mutta Bran keskeytti minut jälleen suudelmalla. ”Tuo... On...Epäreilua...” Huohotin hänen huuliaan vasten ja tunsin hänen virnistävän.

”Tiedän, mutta minä en aio luovuttaa. Haluan sinut.” Hän vastasi nyt itsevarmempana.

”Bran... Äh, hemmetti. Minä en pysty olemaan erossa sinusta enkä haluaisikaan.” Mumisin hiljaa painaen katseeni alas. Bran ei kuitenkaan sallinut sitä vaan nosti leukani hellästi ylös.

”Ei sinun tarvitse. Olen tässä. Olen vanheneva kuin sinä... Tein sen äitini ja sinun vuoksesi.” Bran sanoi käheästi ruskeat silmänsä täynnä tunnetta.

”Oh... Ei sinun olisi tarvinnut. Minä en vaadi mitään...” Aloitin, mutta hänen hymynsä salpasi henkeni. Olin pyörällä päästäni, minä, Liv Moreti olin sanaton ja hämmentynyt.

”Parempi näin. Olen liian kunnianhimoinen pysyäkseni kaidalla tiellä.” Bran tunnusti ojentaen kätensä kävellessään ulos koulurakennuksesta.

”Myöntäminen on ensiaskel parantumiseen.” Totesin hymyillen ja purskahdin hysteeriseen nauruun.

”En ole kuitenkaan menossa terapiaryhmään tilittämään tuntojani neitiseni.” Bran nauroi vetäen minut kainaloonsa. ”Yhden asian saat luvata kuitenkin...” Bran jatkoi vakavammalla sävyllä.

”Noh?” Kysyin rypistäen kulmiani, en pitänyt ehdoista.

”Selvitä Dorianin kanssa välisi.” Hän vastasi yksinkertaisesti katsahtaen minuun kysyvästi.

”Huoh, Dorian on hankala. Hän ei ajattele loogisesti ja jos hän on päättänyt olla mustasukkainen, en voi asialle mitään. Tosin aina voin mätkäistä häntä kuonoon, jos ärsyynnyn tarpeeksi.” Totesin Branin hymyillessä häijysti. Hän koki tuon kieltämättä komean vampyyrin uhkanaan. ”Dorian ei ole uhka, Bran kuuletko sinä?” Kiiruhdin jatkamaan saaden Branin jännittyneet hartiat rentoutumaan hiukan. Kiersin käteni hänen vyötärönsä ympäri nojaten hänen rintaansa vasten. Tunsin kuinka hänen hyvin muodostuneet lihaksensa rentoutuivat ja hänen käsivartensa kietoutuivat ympärilleni. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä hiuksissani. Hengitin hänen tuoksuaan ja jälleen sisälläni kuohahti; halusin vaipua jälleen tuohon mystiseen tilaan, jonne hän minut vei taitavalla tavallaan. Halusin häntä enemmän kuin mitään muuta. Koulupäivä oli kuitenkin kesken enkä voinut livistää, sillä Nick-setä oli kotona eikä sallisi lintsausta. Istahdimme vaahteran alle koulun nurmialueelle ohikävelevien tuijottaessa meitä.

”Liv! Aahmm... Bran hei.” Mia mumisi huomatessaan Branin vierelläni.

”Hei Mia. Mukava nähdä.” Bran vastasi pehmeällä äänellä hymyillen tuota seksikästä hymyään. Mia nielaisi.

”Tänään illalla opiskelutreffit?” Kysyin naurahtaen.

”Ehmmm... Siis, ah joo.” Mia änkytti tuijottaen Brania joka hymyili edelleen, tällä kertaa omahyväisesti.

”Bran!” Sähähdin varoittavasti ja tuo käsittämättömän hyvännäköinen velho käänsi katseensa minuun. ”Lopeta... Mian pitää pystyä kävelemään vielä. Sitä paitsi tuo hymy kuuluu minulle.” Jatkoin painaen etusormeni hänen huulilleen.

”Niinkö?” Bran kysyi kohottaen kulmaansa napaten ranteestani kiinni. Hän suuteli sormenpäitäni ja käänsi sitten katseensa takaisin Miaan, joka katseli meitä hermostuneesti hymyillen.

”Näköjään olette sopineet... Kiva. Ja nähdään illalla.” Mia sanoi hiljaa kääntyen viidensadan dollarin saappaillaan.

”Mia! Odota.” Huusin hänen peräänsä, mutta hän vain nosti kännykkänsä ilmaan sen merkiksi, että halusi jutella myöhemmin. ”Hemmetti...”

”Mene vain. Me tapaamme illalla kun olette saaneet opiskelunne hoidettua? Haluaisin sinun tapaavan äitini...” Bran sanoi pyyhkäisten hiussuortuvan kasvoiltani. Hän tuijotti minua intensiivisesti katseessaan jotain hellää. Tajusin olevani rakastunut, tajusin etten voinut pysyä erossa hänestä vaikka hän manaisi demoneita syvyyksistä. Vampyyrintappaja oli löytänyt kumppaninsa.

”Soitan sinulle, kun olemme Mian kanssa valmiita. Bran, minä... ra...rakastan sinua...” Henkäisin tuijottaen intensiivisesti takaisin. Branin katse suli ja hänen omahyväinen hymynsä leveni.

”Liv Moreti, vampyyrintappaja, olen sinun.” Hän kähisi huuliani vasten upottaen sormensa hiuksiini vetäen minut lähemmäksi itseään. Kellon soidessa seuraavan tunnin alkamisen merkiksi tajusin etten ollut syönyt palaakaan koko päivänä.

”Äh, tämä ei mene ollenkaan putkeen... Minun piti syödä...” Ärisin noustessani ylös nurmelta.

”Tässä, tarvitset sitä enemmän kuin minä.” Bran sanoi hellästi ja painoi käteeni suklaapatukan.

”Oh... Kiitos.”

”Jonkun on huolehdittava hyvinvoinnistasi, kun et näköjään muista tehdä sitä itse.” Hän hymyili ja suuteli päälakeani. ”Nähdään illalla.”

Hymyillen jumalaista hymyään Bran katosi koulun porteista ja minä kiiruhdin suklaapatukkaa ahmien seuraavalle tunnille. Ranskan tunti sujui kuin siivillä ja ennen kuin huomasinkaan olimme vapaita lähtemään kotiin.

________________________

11. Maailmanlopun enteitä

Hermostuneena seisoin vaaleapuisen oven edessä pohtien kuumeisesti mitä sanoa; en ollut koskaan ollut kasvotusten sokean ihmisen kanssa, saatika joutunut tapaamaan maagin äitiä. Pyrskähdin itsekseni ajatukselle huomaamatta kuinka ovi edessäni lennähti auki. Ovensuussa seisoi tumma tutunnäköinen nainen.

”Luulinkin kuulevani oven takaa äänen. Tervetuloa Liv.” Nainen sanoi syvän pehmeällä äänellä. Tuijotin häntä hetken suu auki, mutta muistin sitten käytöstavat ja tartuin varovasti naisen lämpimään käteen.

”Hauska tavata rouva Callahan.” Vastasin nopeasti nielaisten hermostuneesti.

”Käy peremmälle.” Nainen vastasi siirtyen oviaukosta sivummalle antaakseen minulle tietä.

”Kiitos...” Mumisin hiljaa vastaukseksi kiroten itseni alimpaan helvettiin; käyttäydyin kuin vähä-älyinen enkä tiennyt lainkaan mitä sanoa. Tuo Branin näköinen nainen huokui mystistä voimaa ja hänen koko olemuksensa oli kaikkea muuta kuin heikko sokea nainen. Hän oli kaiketi muinoin ollut mahtava velhotar.

”Kyllä. Olin klaanimme ylipapitar, mutta luovuin näöstäni poikani erheen vuoksi....” Nainen hymisi hiljaa selkäni takana; hän osasi lukea ajatuksia. Samassa tunsin kuinka lämpimät kädet kietoutuivat ympärilleni.

”Hei...” Pehmeä ääni kehräsi korvaani; Bran.

”H-hei...” Huokasin tuntiessani pehmeät huulet kaulallani. ”Käyttäydy, äitisi on viereisessä huoneessa!” Suhahdin, mutta Bran vain naurahti.

”Hän kuulee ja tietää kuitenkin mitä tapahtuu, joten turha yrittää peitellä mitään.” Hän hyrisi korvaani. Kiva, olin talossa, jossa jokainen ajatukseni tulisi julki ja kaikki pääni sisällä vellovat ajatukset olivat kuin tarjottimella.

”Bran! Älä nolaa tyttöä enempää, tulkaa syömään!” Rouva Callahanin käskevä ääni kuului käytävän perältä.

”Paras mennä tai meidät muutetaan sammakoiksi.” Totesin hymähtäen ja liikahdin kauemmas Branin huumaavasta syleilystä; tuo mies saattoi olla luopunut magiastaan, mutta hänen otteensa minusta oli suurempaa kuin yksikään taika. Olin Liv Moreti, demoninmetsästäjä, jonka ajatukset eivät pysyneet kasassa miehen seurassa. Samassa se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta; nuo muinaiset vampyyrit ja heidän suunnitelmansa, demonit ja Nick-setä... Mitä olin oikein tekemässä?

”Bran... minä...” Aloitin, mutta samassa tunsin pistävän katseen kasvoillani; rouva Callahan. Hän luki kaikki ajatukseni, hän tiesi mitä päässäni liikkui.

”Liv. Tulisitko hetkeksi kanssani tuonne.” Hän sanoi vaarallisen pehmeästi. Kävelin kulmiaan kysyvästi nostavan Branin viereltä tuon tumman naisen luo, joka katsahti merkitsevästi poikaansa. Mitä oikein oli tekeillä? ”Liv... Bran on joutunut luopumaan paljosta... Hän ei tiedä, että hänestä uhkuva maaginen voima ei koskaan katoa mihinkään, vaikka hän onkin irtisanoutunut magiikan harjoittamisesta. Näen pintaa syvemmälle, hän todella rakastaa sinua ja sinun tunteesi häntä kohtaan ovat tuota muinaista magiikkaa vahvempia. Et ole siis lumottu, tutki sydäntäsi Liv.” Nainen puhui pehmeällä äänellä hymyillen sitten kovin Branimaisesti.

”Minä... Rouva Cal...” Aloitin, mutta hän keskeytti minut jälleen.

”Voit kutsua minua Fionniksi.” Nainen sanoi hymyillen edelleen.

”Fionn, minä en tiedä mitä ajattelisin... Olen tottunut demoneihin ja vampyyreihin ja muuhun, mutta tämänkaltainen magiikka saa minut hämilleen.” Vastasin heikolla äänellä.

”Ymmärrän, mutta usko, Bran pysyy päätöksessään, hän ei koskaan tekisi mitään, joka aiheuttaisi sinulle harmia.” Fionn sanoi. ”Menemmekö? Paisti jäähtyy.” Hän jatkoi ohjaten minut takaisin ruokatilaan.

”Äiti?” Bran kysyi kulmat rypyssä astellessamme takaisin ruokatilaan.

”Kaikki hyvin, voisimme aloittaa illallisen, jos viitsisit kaataa viiniä?” Fionn vastasi vinkaten minulle silmää. Hymyilin Branille, jonka katse harhaili meidän välillämme; hän ei todellakaan ollut tietoinen tilanteesta, saatika omista kyvyistään.

Illallinen jatkui leppoisissa tunnelmissa ja tunsin rentoutuvani huomattavasti. Tunnelma kuitenkin särkyi ovelta kuuluvaan koputukseen. Fionn katsahti ovelle kulmat rypyssä ja Bran nousi salamana ylös tuolistaan. Istuin paikallani ihmetellen; mitä oikein tapahtui, miksi Bran singahti ylös tuolistaan ja miksi Fionn näytti niin huolestuneelta?

”Bran-kultaseni, avaisitko oven? Liv, sinun on parasta mennä hänen kanssaan.” Fionn sanoi tasaisella äänellä verhoten huolensa taitavasti. Katsoin Braniin kysyvästi, joka viittasi minut mukaansa harppoessaan ovelle. Hitaasti Bran avasi oven paljastaen rapuilla seisovan Dorianin.

”Dorian.” Hän sanoi pahaenteisellä äänellä.

”Velhopoika. Liv.” Dorian vastasi hyvin Dorianmaisella koppavalla sävyllä. ”Pahoitteluni, että keskeytän perheidyllinne, tai oikeastaan en ole lainkaan pahoillani, mutta voisitteko hetken kuvitella olevanne kiinnostuneita maailmanlopusta?” Hän jatkoi katsoen meihin kulmiensa alta.

”Vampyyri. Siksi en kyennyt lukemaan ajatuksiasi.” Fionnin ääni kuului takaamme ja Dorian astui askeleen taaksepäin. Ilmeisimmin Dorian ei pitänyt noidista tai velhoista.

”Kakista ulos asiasi hammaspoju.” Bran sähisi hampaidensa välistä. Olin varma, että nämä kaksi vielä päätyisivät välien selvittelyyn, josta vain toinen selviäisi hengissä.

”Bran! Käytöstavat! Astu peremmälle vampyyri.” Fionn kajautti käskevästi saaden Branin kääntymään ympäri.
”Äiti? Mitä sinä...” Hän aloitti, mutta tuo voimakastahtoinen nainen keskeytti hänet kädellään.

”Henkilökohtaiset tunteesi eivät saa astua asian edelle. Vampyyrilla on jotain kerrottavaa, joten hän kertokoon sen sisällä.” Fionn sanoi kääntyen kannoillaan.

”Kuulit mitä äitisi sanoi.” Dorian hymyili ivallisesti ja astui ohitsemme sisälle.

”Dorian, ole ystävällinen ja käyttäydy vähemmän kusipäisesti.” Säshähdin tuolle itsevarmalle vampyyrille, joka oli saanut sukat pyörimään jaloissani taannoin. Dorian oli edelleen vaarallisen hyvännäköinen, mutta kipinä oli sammunut; se oli sammunut sillä sekunnilla kun törmäsin tuohon druidisukua olevaan mieheen, joka sai aikaan jotain muuta sisälläni. Tunsin kuinka Branin katse viipyi meissä ja hiveli sitten profiiliani. Käännyin hymyillen hänen puoleensa ja painauduin hänen kainaloonsa.

”Parasta kai mennä?” Kysyin varovasti Branilta, joka rutisti minut lähelleen turhankin voimakkaasti. Astellimme Dorianin perässä olohuoneeseen, jossa rouva Callahan istui ruskeassa nojatuolissa viinilasi kädessään. Myös Dorianilla oli lasi käsissään, mutta neste lasissa oli punaisempaa ja paksumpaa kuin viini.

”Keskustelu sujunnee paremmin, kun jokaisella on lasi hyppysissään.” Fionn vastasi hymyillen, hän oli jälleen lukenut ajatukseni. Dorian kohotti lasin huulilleen paljastaen terävät kulmahampaansa.

”A -negatiivinen... Kiitos rouva Callahan.” Hän hymisi siemaistuaan lasistaan.

”Ilo on minun puolellani. Sattumoisin luonamme käy vierailulla myös vampyyreja.” Hän vastasi hymyillen. Suuni loksahti auki; Callahanit olivat hyvää pataa vampyyrien kanssa? ”Liv, ottaisitko viiniä vai haluatteko ennemmin kaakaota?” Fionn keskeytti ajatusteni juoksun.

”Viini käy hyvin.” Vastasin äkkiä.

”Minä haen äiti.” Bran vingahti kadoten nopeasti keittiöön.

”Okei, mitä on tekeillä?!” Kysyin kovaan ääneen painostavan hiljaisuuden laskeuduttua huoneeseen.

”Ah viinisi. Istu alas Liv.” Fionn sanoi käskevään sävyyn saaden Dorianin hymähtämään.

”Turpa kiinni hammaspoika!” Sähähdin hampaiden välistä napaten lasin Branin kädestä.

”Ja kun olette lakanneet piikittelemästä toisianne, voinen aloittaa tarinan?” Fionn sanoi aivan kuin nähden mulkaisut, joita Dorian ja minä jaoimme toisillemme.

”Eikö Dorianilla ollut asiaa?” Bran kysyi kummissaan; hänkin oli siis ulkona yhtälöstä, hän oli yhtä pihalla kuin minä.

”Kaikki aikanaan.” Fionn vastasi siemaisten lasistaan.

Just did some...

2011-09-17T21:47:00.005+03:00

Päivittelin tuossa tuota "oikeeta blogia" ja tein uuden buttonin siitä tännekin. :) Sitten kyllästyin tuohon entiseen ulkoasuun, joten syysfiilistellään! Yuleksi tai jouluksi jotain muuta sitten ;)

Satun myös omaamaan obsession Draco Malfoyhin (kukaan ei sitä ikinä ole huomannut...), joten tein taustakuvan itselleni.

******
Updates for my real blog and added the new button here as well. :) And then I got bored with the layout on this one. So let's get Autumny! Something else for winter or Yule then ;)

I also happen to have a thing for Draco Malfoy (in case you haven't notice...), so I made a new for myself wallpaper...

Dracula

2011-07-29T18:35:00.000+03:00

Katselin sitten Dracula 2001 ja siitä syntyi tämä pieni raapale...

°°°

Watched Dracula 2001 and that inspired this short thingie...

_____

Longing and waiting. He felt the hunger, tasted the passion. He needed that, he needed that to satisfy his needs, needs to be touched, needs to be loved. Over three thoulsand years he had waited in the shadows. Rome, Prague, Tokyo, Los Angeles and New Orleans, all the cities all the lights, the people, the world had changed a lot, but yet he hadn't. And now, there se was, right before his eyes. So feminine, so exhilarating, so beautiful... The great-grand-daughter of his worst enemy. The one he wanted to love and cherish. The dreams, so vivid that he could feel her warm breath on his stone cold skin and her delicate body against his. Her breasts against his chest and her hot hips against his... Soon, soon it was time to make her his...forever.

Viikingin viemää (True Blood-fanfic)

2011-07-22T20:43:00.000+03:00

TrueBlood -fanfic, starring Sookie, Bill ja vähän myös Eric (<3) Ensimmäisiä ficcejäni...

_______

Viikingin viemää

Maatessaan Sookien makuukamarin hämärässä Bilillä oli aikaa miettiä, häntä vitutti. Vampyyreilla aikaa oli liikaakin ja miettiminen oli joskus tuskallista, kuten nyt. Kukaan ei voinut käsittää kuinka vampyyrien hierarkia toimi ja siksi voimattomuus asian edessä sai hänet näkemään punaista. Hän oli tilanteessa altavastaaja, vanhemman ja Alue viiden käskynhaltija Northmanin edessä hän oli juurikin se voimaton sätkynukke, joka tekisi mitä herra sheriffi käskisi. Pelkkä Ericin ajatteleminen aiheutti hänessä väkivaltaisia ajatuksia, joista muutama oli jo toteutunut Sookien huonekaluihin.

Aiemmin illalla Sookien päästyä töistä Bill oli vienyt hänet illalliselle ja yrittänyt tehdä kaikkensa, jotta ilta olisi romanttinen. Hän oli kuitenkin epäonnistunut, sillä Sookien ajatukset tuntuivat pyörivän liikaa sheriffissä, joka kuului ehdottomasti Billin mustalle listalle. Eric ja hänen tuhat vuotiset kykynsä. Koko helvetin illan hän oli saanut kuunnella Sookien vuodatusta kuinka Eric oli pelastanut hänen henkensä ja kuinka hän oli kiitollisuuden velassa tuolla pitkän huiskealle vampyyrille. Eric Northman, ikuinen piikki Billin lihassa. Illallisen jälkeen he olivat tulleet Sookien talolle ja katselleet elokuvan, jonka jälkeen Bill oli houkutellut Sookien kanssaan lakanoiden väliin. He olivat nauttimassa toisistaan, kun Sookie oli lauetessaan parkaissut jotain, joka nyt vaivasi Billin mieltä. Ajatuksissaan hän palasi takaisin tuohon kiihkeään hetkeen ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin.

----

”Sookie... Riisu tuo mekko, haluan nähdä sinut ilman sitä.” Bill kehräsi Sookien korvaan, saaden tämän värähtämään.

”Voi Bill...” Sookie huokaisi ja avasi valkoisen kesämekkonsa olkainnyörit. Salamana Billin kädet eksyivät hänen täyteläisille rinnoilleen vaeltaen edelleen alaspäin kohti houkuttelevia lanteita. Ilman täytti suloisen makea tuoksu; Sookien iho, hänen naisentuoksunsa. Bill paljasti hampaansa. Mitään sanomatta hän kiepautti tuon herkullisen naisen ympäri ja nosti hänet syliinsä ja laski sängylle. Hitaasti hän riisui paitansa ja hankkiutui eroon housuistaan. Samassa hänen ilmeensä muuttui; Sookie näkyi ajatuksissaan olevan muualla kuin tässä hetkessä. Päätään puistaen Bill karkoitti ajatuksen mielestään ja ryömi Sookien jalkojen väliin. Hitaasti hän siirtyi huulillaan Sookien reisiä pitkin yhä ylemmäs ja ylemmäs hipaistakseen kielellään tuota herkullista aukkoa. Sookie huokaisi ja jännittyi. Samassa Bill iski hampaansa hänen sisäreiteensä maistaen tuon makean nektarin ja haistaen suolaisen tuoksun Sookien märästä sisimmästä. Hän työnsi kaksi sormeaan sisälle lämpimänä ja kosteana sykkivään kukkaan, joka veti häntä puoleensa. Hän aloitti hitaan liikkeen sormillaan, liuttaen niitä sisään ja ulos. Sookien selkä taittui kaarelle ja hänen huuliltaan pääsi parkaisu.

”Voi pyhä luoja, Eric... Ota minut, ota minut nyt!” Bill kohotti päätään, oliko hän kuullut oikein? Helvetin Eric? Kuvitteliko Sookie olevansa sängyssä tuon ylimielisen ja kusipäisen vampyyrisheriffin kanssa? Hän lamaantui täysin ja Sookie nosti päätään. Mitään sanomatta Bill vetäytyi Sookien jalkojen välistä ja sujahti tämän viereen sängylle.

”Olet väsynyt, nuku.” Hän tokaisi hieman ärsyyntyneenä. Sookie katsoi häntä hetken, mutta ei sanonut mitään, vaan käpertyi raukeana peiton alle nukahtaen miltei heti.

---

Nyt Sookie nukkui selällään käsi pään yläpuolella paljastaen kaksi täydellistä kumpua, jotka houkuttivat Billiä iskemään hampaat niiden valkoiseen virheettömään ihoon, joka kimmelsi kuun valossa. Samassa Sookie kuitenkin liikahti ja voihkaisi ääneen.

”Luojan kiitos, että tulit Eric... haluan sinua.” Sookie mumisi ja Bill jähmettyi. Väkivaltaiset ajatukset täyttivät hänen päänsä; hänen teki mieli kuristaa tuo nainen. Sookie oli hänen ja vain ja ainoastaan hänen ja nyt hän uneksi Ericistä. Eric oli kaikella tapaa täydellinen; seksikäs, vaarallinen ja vahva, jokaisen naisen unelma, myös Sookien. Hitaasti Bill nousi ylös ja puki housut jalkaansa. Hän nappasi paitansa lattialta ja kiisi alakertaan ja ovesta ulos. Ulkona hän iski nyrkkinsä läheiseen puuhun, joka rusahti ja rojahti lopulta pitkin pituuttaan Sookien talon pihamaalle. Bill oli raivostunut, pettynyt ja vaarallinen. Hän tappaisi Ericin, hän tappaisi Sookien, mutta hän ei voinut tehdä sitä vielä, sillä Eric vaistoaisi Sookien olevan vaarassa; Sookie oli mennyt juomaan Ericin verta. Turhautuneena Bill karjui yöhön, hän huusi ja kirosi ja toivoi, että ääni kantaisi tuon vaalean vampyyrin korviin. Hän ei kuitenkaan nähnyt Sookieta, joka seisoi sanaakaan sanomatta kuistilla Ericin seistessä vain muutaman askeleen päässä hänestä. Hänen toiveensa oli juuri toteutunut.

Updating...

2011-07-21T14:37:00.002+03:00

Hiljaista pitänyt, tiedän! Mutta, mutta, uusi lay ja uutta lukuakin tulossa. :)
_______

Quiet, yeah I know, but new lay out and soon some new chapters as well. :)

Life Of Sophie -Chapter 5.

2011-06-04T17:27:00.001+03:00

A/N: Pitkästä aikaa uusi luku... :)
_____
Chapter 5.

Astellessaan Lochtech corpin asfaltoidulla pihalla kohti lasiovia Drostan mietti yhä uudelleen untaan ja tuota keijumaista naista. Hänen ajatuksensa harhailivat ja ohimoita kivisti; tuo nainen koituisi hänen turmiokseen. Saapuessaan Artairin yleelliseen huoneeseen hän tapasi tämän seisomasta tuon suuren peilimäisen seinän edessä tuijottaen sen graniittiseen pintaan. Ken-riimujen koristamat kehykset hohkasivat himmeää kylmää valoa.
”L?” Drostan kysyi varovasti Artairin seistessä liikkumatta paikallaan.
”Oletko valmis? Menemme tapaamaan Siobhainia.” Artair vastasi värittömään sävyyn.
”Olen...” Drostan ähkäisi nieleskellen. Hän ei todellakaan ollut suosiossa Hekassa; Siobhainin vartioston päällikkö Iork oli ajanut Drostanin maanpakoon Siobhainin suosituksesta ja vannonut tappavansa tämän mikäli tämä koskaan palaisi Hekaan. Tilanne oli kuitenkin toinen nyt, sillä velhotar ja ylipapitar Siobhainin käskyvaltaa ei kukaan voinut ohittaa. Mumisten muinaisia sanoja he astuivat yhdessä tuon graniittisen seinämän läpi Hekaan; mystiseen tilaan, maailmaan, jota hallitsi magia ja yliluonnolliset olennot. Maailma, jonne Drostan oli kerran kuulunut.

Kävellessään rinnatusten kivistä siltaa pitkin, joka halkoi ilmaa 9000 jalan korkeudessa vuorenrinteeltä kohti Siobhainin sinisenä hohtavaa linnaa. Sillan alapuolella ammotti kivinen rotko, jonka pohjalla virtasi jäinen vesi. Vesi oli täynnä hiisiä, joiden keltaiset silmät tähyilivät nytkin ylös sillalle kohti Drostania ja Artairia.
”Lycan!” Iorkin kumiseva ääni jyrähti sillan toisesta päästä. Drostan jähmettyi; hän ei todellakaan halunnut kohdata tuota hurjaa kentauripäällikköä.
”Iork.” Artair murahti pahaenteisellä äänellä. ”Olemme täällä Siobhainin kutsusta.” Hän jatkoi painottaen velhottaren nimeä.
”Valtiatar kertoi. En siltikään ymmärrä mitä tuo peto tekee täällä. Hänet karkoitettiin.” Irok jatkoi tuijottaen Drostania myrkynvihreillä silmillään. Iork oli hyvin kookas ruosteenpunaihoinen kentaurisoturi, jonka pää oli ajeltu kaljuksi lukuunottamatta mustaa lettiä, joka valui keskeltä päätä hänen jykevälle selälleen. Hänen rintansa halki kulkeva irvokkaan näköinen arpi kertoi Iorkin taistelleen monta sotaa valtiattarensa puolesta. Hitaasti Iork irroitti katseensa Drostanista ja kääntyi johdattamaan kaksikon sisään suurista rautaovista.

Siobhainin linna oli valtava ja se oli sisustettu yleellisesti kullanvärisillä silkkikankailla ja jykevillä viktoriaanisilla huonekaluilla. Orkideat vallitsivat aulaa, jonka katosta hohtava valo oli Siobhainin itsensä vangitsema. Valo oli peräisin Apepin muinaisista luolista ja valon voima sai orkideat elämään ikuisesti. Apep-demoni oli syypää siihen, miksi Drostan ja Artair nyt astelivat marmoriportaita kohti Siobhainin vastaanottohuonetta.
”Artair.” Siobhainin sydämellinen ääni toivotti tammipuiselta ovelta.”Ah, Drostan... Mukavaa kun tulit.” Hän jatkoi hymyillen hieman väkinäisesti Drostanille, joka nyökkäsi vakavana.
”Tulimme pyynnöstäsi. Oletan, että Drostanin paluu tänne ei aiheuta toimenpiteitä?” Artair vastasi suukottaen kohteliaasti tuon piinkovan mustahiuksisen naisen poskea. Siobhain oli kaunis, mutta hänen vakavat kasvonsa arpineen sekä turkoosinsininen lasisilmä tekivät hänestä julman näköisen naisen. Siobhainilla oli pituutta yli 180 senttiä ja hän rakasti yli kymmenen senttisiä korkoja. Nainen siis paini pituudessa samassa sarjassa henkivartijansa ja vieraidensa kanssa.
”Kiitos Artair. Tilanne on vakava.... Apep on herännyt ja hän vaati koodin mukaista uhrausta; Caitrin on kuollut ja Seth on kadonnut.” Siobhain selitti vakavana.
”Tiedämme. Drostan sai näkysi.” Artair vastasi Siobhainin singotessa katseensa synkän näköisenä seisovaan lycaniin.
”Olen pahoillani Drostan, mutta Adrian on liian läheinen Sethille ja siksi tarvitsemme tehtävään jonkun ei-vampyyrin.” Nainen sanoi hieman lämmenneellä äänensävyllä. Drostan tyytyi kuitenkin vain nyökkäämään hyväksyvästi; hän ei koskaan antaisi Siobhainille anteeksi kiroustaan. Päivästä oli tasan neljäsataa vuotta...

”Päivä valkeni Hekassa raskaana ja sumuisena. Drostan palasi kyläänsä taistelun arvet vartalossaan ilman varusteitaan. Oli lycanin kohtalo käydä reviiritaistelua aina täydenkuun aikaan. Eirik, toisen lycan-klaanin johtaja oli hyökännyt Drostanin rakastetun Arielin kimppuun ja tappanut tämän. Drostan oli surmannut Eirikin. Tassutellessaan pedin hahmossaan kohti kylän porttia Drostan huomasi silmäkulmastaan tumman hahmon puun varjossa.
”Iork.” Drostan murahti valtiattaren kaartin päällikölle. Tuo suuri kentauri oli kuvankauniin Arielin veli ja vihasi lycaneita yli kaiken. Drostan pysähtyi niille sijoilleen ja murahtaen muutti muotonsa ihmishahmoon.
”Ariel on kuollut! Minähän kielsin teitä sekaantumasta elämäämme, sinun vuoksesi Ariel on kuollut!” Irok karjui hyökäten sapeli tanassa kohti Drostania. Tämä ei kuitenkaan aikaillut vaan muuttui muristen takaisin pedon hahmoonsa ja iski hampaansa Iorkin olkaan. Lycan-myrkky levisi hitaasti Iorkin olasta kohti kättä ja rinnan yli sydämeen. Iork huohotti ja halvaantui niille sijoilleen.
”Helvetin rakki...” Iork ähkäisi rojahtaen velttona nurmelle. Samassa ilma kieppui heiädn ympärillään ja sumun keskeltä kuului kaameaa meteliä; valtiatar Siobhain oli tulossa pelastamaan pelottoman kentaurinsa. Huhuttiin, että Iork oli myös Siobhainin rakastaja.

Velhotar saapui paikalle silmät leimuten loitsien muinaisia jumalia avukseen.
”Drostan MacCall! Velhotar karjaisi singoten kädestään violetin tulipallon kohti murisevaa petoa.”Olet rikkonut Hekan lakeja, olet sekaantunut pyhään yhteisöön ja yrittänyt tuhota valtiattaresi omaisuutta!” Nainen rääkyi leijuen ilmassa mustat hiukset kiemurrellen hänen päänsä ympärillä kuin käärmekruunu.
”Konisi hyökkäsi kimppuuni...” Drostan murisi välittämättä enää kenelle todellisuudessa oli puhumassa. Suru ja raivo olivat sokaisseet hänet; hänen Arielinsa oli kuollut. Totuus iski kuin veitsenterä vasten hänen kasvojaan.
”Koni?! Tuo koni sattuu olemaan valtiattaresi henkivartija!!” Siobhain rääkyi iskien violetin salaman suoraan Drostanin rintaan. Ähkäisten tuo muriseva musta peto lennähti taaksepäin pudotakseen vain jaloilleen kymmenen metriä taaempana. Drostania ei niin vain kukistettaisi; hän oli ikiaikaista lycan-verta, hänen suonissaan virtasi esi-isien veri, hän oli tuleva lycanien kuningas.
”Kiroan sinut Apepin pimeydellä Drostan MacCall! Tuomitsen sinut kuolevaisten joukkoon kärsimään joka hetki kun mielesi alkaa kuohumaan! Tuomitsen sinut ikiajoiksi Hekasta! Pimeyden demonit vallatkoon mielesi veresi kuohutessa!” Siobhain kirkui iskien violetteja tulipalloja Drostania kohti. Samassa maa vavisi ja violetti salama iski Drostanin massiivisen ruumiin maahan. Ilma täyttyi kitkerästä savusta ja Siobhain asteli paksun ilman halki rakastettunsa luokse verhoten heidät vihreään usvaan, joka siirsi heidät takaisin valtiattaren linnan muurien suojaan.

Drostan heräsi viikkojen kuluttua pimäessä kosteassa luolassa Iorkin sanojen kaikuessa hänen mielessään: ”Metsästän sinua ikuisesti, tapan sinut mikäli astut jalallasi Hekaan. Tapan sinut sisareni ja valtiattareni tähden! Ole kirottu Drostan MacCall!” Hän oli siirtynyt kuolevaisten joukkoon ilman suojaa ja hajua, missä hän oikeastaan oli.”

Drostan havahtui mietteistään Siobhainin ja Artairin tuijottaessa häntä kysyvästi.
”Siis...hä?” Hän kysyi hölmistyneenä saaden Artairin pyöräyttämään silmiään.
”D! Keskity!” Artair ähkäisi ärtyneenä. Siobhain hymyili hieman ja astui sitten kristallisen vatinsa luokse, jonka sisus helmeili kultaisesta nesteestä. Kättään heilauttamalla hän sai nesteen pinnan väreilemään ja näyttämään hänelle mitä hän ikinä halusi; menneisyyttä, tulevaa ja nykyistä. Kuva piirtyi nesteeseen hitaasti ja Drostan saattoi erottaa tutun näyn:

Hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt kuva punapäisestä naisesta, joka juoksi henkensä hädässä pimeässä metsässä. Hänen kannoillaan kieppui mustia hahmoja, jotka ajoivat häntä kohti kallion kielekettä. Kalju mies juoksi varjo-olentojen perässä silmät punaisina hehkuen saamatta näitä kuitenkaan kiinni. Ilmaa viilsi kirkaisu ja maailma musteni naisen syöksyessä kalliolta alas kohti terävinä pistäviä kivipilareita. Pilari lävisti naisen sydämen tämän kirkuessa kauhuissaan.

Samassa taivas täyttyi mustista kaavuissa leijuvista hahmoista ja miehen vihaisesta karjunnasta; Seth taisteli tikarit käsissään hahmoja vastaan, mutta turhaan. Puolivampyyri ei pärjännyt Apepin palvelijoille; hahmoille, joita ei oikeastaan ollut, hahmoille, jotka olivat pelkkää pahuutta. Hahmot kietoutuivat tuon hurjan puolivampyyrin ympärille ja katosivat kohti tummia pilviä vieden miehen mukanaan. Hurjana naurava ääni pauhasi hahmojen kieppuessa taivaalla Seth mukanaan. ”Aivan niin kurjat! Ihmiset ovat vain leikkikaluja, eivät ne ole pariutumista varten. Caitrin, senkin huora, olet ansainnut kuolla! Ikiaikainen laki ei salli rotujen sekoittumista! Kuolevaiset eivät saa tietää Hekasta.” Apep oli vaatinut lain mukaisen uhrinsa ja tappanut Caitrinin, joka oli rakastunut ihmismieheen. Seth olisi seuraava uhri ja päästäkseen valtaan olisi Siobhainin ja Artairin jälkeläisen ja muiden hänen nousuaan uhkaavien vuoro...

”Tarvitsemme vaihtokaupan; ihmisuhrin.” Siobhain sanoi hiljaa nesteen pinnan muuttuessa jälleen kultaiseksi. ”Palkkaa se suloinen nainen sihteeriksenne ja tuo hänet Hekaan.” Nainen jatkoi katsoen painavasti Artairiin; kätyriinsä ihmismaailmassa. Drostan ei ollut koskaan voinut ymmärtää, miten Artair saattoi palvella Siobhainia muttei halunnut kyseenalaistaa ystävänsä ja pomonsa arvostelukykyä ja pysyi siksi hiljaa asiasta. Huhu kertoi, että Siobhain oli pelastanut Artairin vampyyrinmetsästäjien kynsistä ja että tämä oli velassa velhottarelle. Huhu kertoi myös, että Siobhain olisi synnyttänyt Artairin jälkeläisen, totuutta kukaan ei kuitenkaan tiennyt eikä tuolta hurjalta vampyyrisoturilta sitä sovinnut kysyä.

Sophie istui sängyllään hieroen silmiään; hän oli kuoleman väsynyt ja krapulainen. Annan ja hänen juhlinnastaan oli kulunut tasan vuorokausi eikä hänen olonsa tuntunut asettuvan. Hänen uniaan piinasi tuo mysteerinen tumma mies ja hänen sisimpänsä huusi himosta. Hän ei kuitenkaan osannut itse määritellä mitä hän kaipasi ei ennenkuin hän ajatteli tuota upeakroppaista synkkää mysteerimiestään. Huokaisten hän nousi sängyltään astellen jääkaapille; ei mitään muutakuin pullolinen vettä ja jogurtti. Huokaisten hän nappasi mansikkajogurttipurkin kaapin hyllyltä ja avasi sen vapisevin käsin. Hitaasti siemaillen hän kulautti jogurtin kurkustaan alas vaivautumatta ottamaan edes lusikkaa. Saatuaan sokeria elimistöönsä hän tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi. Hitaasti hän asteli ovelle ja pujahti käytävään postilaatikoille hakemaan päivän lehden. Hajamielisesti artikkeleita silmäillen hänen katseensa osui työpaikkailmoitukseen: ”Sihteeri, arkistointityötä ja asiakaspalvelua, aloitus heti. Palkka 2500 dollaria. Ota yhteyttä heti: Adrian O'Connolly, tel. 54 68889 772, Lochtech Corp., Osastonjohtaja.” Lochtech Corp?? Yksi maailman suurimmista teknologiayrityksistä etsi sihteeriä, jonka palkka oli tuplasti niin paljon kuin hänellä, Sophien silmät levisivät; hän tarvitsisi kipeästi rahaa, vaikka hän pitikin työstään.

Drostan pudotti lehden käsistään kiroten vuolaasti. Helvetin Artair oli antanut sihteerihakemuksen Adrianin hommaksi ja jokin hänen sisällään varoitti häntä. Hänen olisi vain odotettava ja katsottava mitä tuleman piti; Adrian toki rakasti työtään koko sielullaan vai pitäisikö sanoa kyrvällään. Murahtaen Drostan nappasi puhelimensa ja valitsi ystävänsä numeron. Adrian vastasi pitkän ajan kuluttua kuulostan lievästi ärsyyntyneeltä.
”Ad... Keskeytinkö jotain?” Drostan kysyi pirullisella äänellä virnistäen itsekseen.
”Whoah, et arvaakaan....” Adrianin ääni vastasi.
”Oletko jo saanut hakemuksia tai tiedusteluja koskien sihteerin työtä?” Drostan kysyi enempää ajattelematta.
”Mitenniin? Haluat koeajaa ehdokkaat?” Adrian vastasi tavalliseen tapaansa.
”Äh... Olenpa idiootti, tottakai sinä ajattelet asiaa alapäälläsi.” Drostan ähkäisi puhelimeen turhautuneena. ”Anna olla, palaa puuhiisi...” Hän jatkoi laskien puhelimen turhautuneena käsistään. Mitä hän oikein oli ajatellut? Tottakai Adrian oli jo saanut yhteydenottoja ja varmasti ”koeajoi” itse sopivia ehdokkaita. Entäpä jos tuo hänen uniaan riivannut nainen oli parhaillaan Adrianin käsissä? Päätään puistellen hän karkoitti ajatuksen päästään ja harppoi parvekkeelle tupakka huulillaan. Hänen oli löydettävä tuo nainen...

Life Of Sophie -Chapter 4.

2011-04-14T21:50:00.000+03:00

Life Of Sophie - Chapter 4.

Ilta kului kuin siivillä ja Sophie huomasi olevansa hieman humalassa tanssiessaan pvc-asuisten naisten ja testosteronin kyllästämien miesten seassa. Hänen huuruiset ajatuksensa kuitenkin palasivat tuohon tummaan karskiin ja erittäin seksikkääseen mieheen, jonka syliin hän oli juossut matkalla naistenhuoneeseen. Tämän kivikovat lihakset vasten hänen vartaloaan ja vahvat kädet pitämässä häntä pystyssä ja se intensiivinen tummien silmien katse, hän ei ollut koskaan tavannut tuon lihaksikkaan mystisen miehen kaltaista. Hänen ystävänsä oli samaa kaliiperia tuikkivine vaaleanruskeine silmineen ja vallattomine vaaleine hiuksineen. Nuo kaksi olivat kuin suoraan jokaisen naisen märistä unista; komeita, seksikkäitä, karskeja ja hieman pelottaviakin. Samassa hän tunsi silmien porautuvan selkäänsä, väreet kulkivat hänen selkäpiissään katseen polttaessa hänen ihollaan. Vilkaisten sivulleen Sophie näki kahden hyvinmuodostuneen selän katoavan ihmisivilinän sekaan ja edelleen ovea kohti. Kuin lukien ajatuksia tuo vaalea mieshahmo kääntyi häneen päin vinkaten silmää. Punastuen Sophie käänsi katseensa pois kompastuen lattialla lojuvaan laukkuunsa.

”Soph?” Anna kysyi nauraen.

”Äh, olen kamalassa humalassa.” Sophie ähkäisi punastuen yhä syvemmin. Anna repesi hersyvään nauruun joka tarttui Sophieenkin. Hysteerisinä kikattaen he suunnistivat wc-tiloihin viimeisen kerran ennen valomerkkiä.

”Näitkö jotain mukavaa?” Anna kiusasi puuteroidessaan kasvojaan Sophien äheltäessä ahtaassa wc-kopissa.

”Ehm... niin, ne mafiosot Cuisine Worldista olivat täällä...” Hän tunnusti häpeillen.

”Eikä?! Mikset sanonut?! Se vaalea oli todellakin kävelevä seksikone namipepulla!” Anna huudahti kikattaen.

”Niin... No en tarkoittanut häntä vaan sitä toista... Hän...” Sophie aloitti, mutta Annan hysteerinen naurunpuuska keskeytti hänen ajatuksensa.

”C'mon Sophie! Se vaalea oli todellakin Adonis, se toinen oli pelottava puhumattakaan siitä Peter Steelen näköisestä kaverista.” Anna huudahti.

”Äh... Anna olla, kivaa silmänruokaa, siinä kaikki.” Sophie vastasi kohennellen hiuksiaan. Voi kunpa hänen toteamuksensa olisikin totta; tuo tummasilmäinen jyhkeäkasvoinen jumala vainosi hänen ajatuksiaan; hän tunsi kaipuuta ja jotain muuta kutkuttavaa. Valomerkin vilkkuessa bileiden päättymisen merkiksi he puikahtivat ulos baarista raikkaaseen ulkoilmaan. Sophie tunsi jalkojensa olevan poikki ja laskuhumalan kolkuttelevan jo ovella; oli aika mennä nukkumaan. Samassa hän tunsi tuttuja väristyksiä selkäpiissään ja kääntyessään seinustalla seisovia miehiä kohti hän tapasikin nuo hypnoottiset meripihkan väriset silmät, jotka tuikkivat katuvalojen loisteessa oranssina. Tuo vaalea mies hymyili jälleen valloittavasti, mutta Sophien katse kohdistui sillä hetkellä aivan jonnekin muualle; hän ei voinut lakata tuijottamasta tuota leveää lihasten peittämää selkää ja vahvoja tatuoituja käsivarsia ja tuo takamus! Tuolla miehellä oli todellakin herkullisin istumalihas johon hän oli ikinä törmännyt. Samassa tuo tummahiuksinen mies kääntyikin ympäri luoden Sophieen uteliaan katseen; hänen silmänsä loistivat hieman violetteina ja niiden katse hehkui hänen vartalollaan. Katseessa oli muutakin kuin puhdasta uteliaisuutta; se uhkui voimaa ja mystisyyttä, se uhkui eläimellistä halua. Sophie käänsi hämmentyneenä katseensa pois ja tarttui Annaa käsivarresta kompuroiden tämän rinnalla kohti taksijonoa.

”Mmm... Tuossapa olisi mukavan viaton namupala täksi illaksi...” Adrian kehräsi tuijottaen taksijonoon kadonneiden naisten perään.

”Ihan mukiinmeneviä.” Drostan vastasi neutraalisti vaikka tuo vaalea keijumainen nainen oli kaikkea muuta kuin mukiinmenevä; hän oli suloisin olento, mitä hän oli koskaan tavannut. Niin viaton ja puhdas, toisin kuin hän itse. Hän ei koskaan voisi kajota keneenkään niin puhtaaseen, ei koskaan. Hänen sielunsa oli musta, hänet oli kirottu ja hän kantaisi kiroustaan mukanaan vielä monenmonituista vuotta.

”Ihan mukiin... Mikä vittu sinua vaivaa? Olet kuin eunukki, unessa oleva sellainen.” Adrian kivahti Drostanin kyllästyneelle ilmeelle.

”Ajattelen aivoillani Adrian, en jalkovälilläni. Minulla on muutakin tekemistä, kuten esimerkiksi Heka-asiat ja serkkusi asia, soittaako kelloa? Muistanet myös oi hedelmällisyyden jumala, että tällä hetkellä olen tilassa, jossa yksikin harha-ajatus saattaa aiheuttaa enemmän tuhoa kuin sata helvetin ydinasetta, joten elä vitussa ala saarnaamaan minulle naisista Adrian!” Drostan tiuskaisi nepaten sätkän lopun katuun ja kääntyen sitten ärtyneenä kannoilaan.

”D c'mon! Elä vähäsen!” Adrian huusi hänen peräänsä, mutta Drostan ei kuunnellut enää. Peto hänen sisällään oli juuri nostanut ilkeää päätään ja hänen oli kadottava paikalta ja äkkiä.

Sophie ahtautui Annan perässä taksiin ja tunsi kuinka maailma hiljalleen aloitti karusellissä pyörimisen. Hän tiesi aamusta tulevan kamala ja hänellä ei ollut kotona yhtään sokeripitoista juotavaa. Huokaisten hän painautui nuhjuista penkkiä vasten ja sulki silmänsä. Hänen ajatuksensa vaelsivat tuohon tumman mystiseen mieheen...

”Tumma varjo laskeutui ikkunan ylle ilman väreillessä sähköisenä. Tuo varjo lipui hiljaa sisälle huoneeseen ja kiersi sängyn ympäri laskeutuen Sophien ylle. Lämmin sormi sipaisi hänen poskeaan ja mausteinen myskin tuoksu levisi hänen ympärilleen. Samassa pehmeät huulet hamuilivat hänen kaulaansa ja hampaat nipistivät hellästi korvanlehdestä. Kuuma hengitys lipui hänen kaulaansa pitkin paljaalle olalle ja vahvat kädet vangitsivat hänen kätensä pään yläpuolelle. Voihkaisten Sophie taivutti selkänsä kaarelle tuntien kovat lihakset paljaita rintojaan vasten. Hän avasi silmänsä vain tuijottaakseen syvälle violetteihin silmiin, jotka paloivat himosta. Tummanruskeat hiukset kehystivät hieman vallattomina hänen kasvojaan. Sophie nielaisi, hän ei ollut varma näkikö hän unta vai oliko tuo pelottavan haluttavan seksikäs mies todellakin hänen sängyssään. Hetken emmittyään Sophie kuitenkin päätti antautua vaistojensa vietäväksi. Hän kietoi sirot käsivartensa noiden jykevien hartioiden ympärille tuntien lämpimän kuparisena hohtavan ihon pehmeyden käsiään vasten. Tuo mies oli jumalan ruumiillistuma; hänessä oili synkkää taikaa, joka kietoi pauloihinsa. Hitaasti kuin saalistaja mies lipui alaspäin hänen alastomalla vartalollaan liu'ttaen kieltään pitkin hänen rintojaan aina lantiolle asti. Tahtomattaan Sophie värähti. Nuo aistikkaat kosketukset aiheuttivat lisää väristyksiä miehen kuuman hengityksen siirtyessä hänen sisäreisilleen. Voihkaisten Sophie levitti reitensä suodakseen tuolle seksiä tihkuvalle jumalalle paremman pääsyn hänen pyhimpäänsä. Murahtaen kuin petoeläin mies tarttui vahvoilla tatuoiduiilla käsillään hänen reisiinsä ja kieltään lipoen hän liu'tti käsiään kohti....”

Puhelimen ääni havahdutti Drostanin unelmistaan; hän makasi selällään mustalla nahkasohvallaan täysissä pukeissa. Hänen sieraimissaan tuntui tuo kielojen tuoksu, joka oli kietonut hänet raikkaaseen vaippaansa vain hetkeä aiemmin. Hän saattoi maistaa kielensä päällä tuon suolaisen maun ja kuulla korvissaan nuo aistikkaat voihkaisut; tuo uni oli tuntunut niin todelta. Kivistävä päänäsärky kertoi edellisillan menneen valerianan vaikutuksen alaisena ja tämä päivä tulisi olemaan tuskainen. Hänen ajatuksensa harhailivat tuossa keijumaisessa naisessa, jonka kosketukset polttivat yhä hänen ihollaan; uni oli ollut enemmän kuin todellinen. Ähkäisten hän kurotti puhelintaan ja soitti vastaajaan vain löytääkseen viestin Artairilta, joka oli jo kenties kohta oven takana. Huokaisten hän raahautui nopeaan viileään suihkuun puistaakseen edellispäivän pöhnän ja uniensa himon, sillä peto hänen sisällään urahteli nyt voimakkaammin kuin aikoihin. Astuessaan mustilla sieänlaatoilla katettuun jacuzzin valtaamaan kylpyhuoneeseensa hän vilkaisi peiliin; hänen violettina hohtavat silmänsä verestivät purppuraisina ja parransänki teki hänen jykevistä piirteistään häijyt. Haroen sekaisia hiuksiaan hän astui suihkukoppiin ja antoi viileän veden huuhtoa pois tuon himokkaan unen, joka yhä väijyi hänen mielensä sopukoissa.

”D?” Artairin syvä basso jyrisi olohuoneesta. Suihkun äänen läpi Drostan saattoi kuulla Artairin raskaat askeleet parketilla ja sohvan narahduksen hänen istuutuessa alas ja tämän jälkeen television ääntä. Hiljaa Drostan sulki hanan napaten muhkean mustan pyyhkeen naulakosta astellen hitaasti ulos kylpyhuoneesta.

”Artair, otatko ryypyn?” Hän kysyi sohvalla rennosti istuvalta pomoltaan. Tämän pitkät viininpunertavat hiukset olivat siistillä letillä niskassa ja hänen korvansa läpi pujotettu rautapiikki loisti himmeän jalkalampun valossa ja hän oli ajanut partansa pois. ”Uusi paita? Junen ostama?” Drostan jatkoi vinoillen huomatessaan, että tämä oli pukeutunut tummanvihreään kireään t-paitaan.

”Jeah, seuraavaksi ajattelin hankkia vaaleanpunaisen paidan ja värjätä hiukseni turkooseiksi.” Artair vastasi napaten Drostanin ojentaman viskilasin käteensä. ”Asiaan siis; Olen menossa Siobhainin kutsumana käymään Hekassa ja ajattelin ottaa sinut mukaani.... Asia siis koskee Sethiä, kuten tietänet.”

”Tiedänpä hyvinkin... Helvetin Siobhain lähetti minulle viestin.... Kysymys kuuluu, miksi Adrian ei voi hoitaa asiaa, hänen serkustaan on kyse.” Drostan puuskahti kumoten viskin kerralla kurkustaan alas.

”Seth on Artairin serkku, joten ei. Tarvitaan vahvempi ja ilman siteitä oleva soturi, joten sinä tulet kyseeseen.” Artair vastasi ohittaen Drostanin ärsyyntyneen äänensävyn.

”L... Tiedät etten ole... tapahtumien jälkeen ollut Siobhainin suosiossa....” Drostan aloitti, mutta Artair keskeytti hänet luomalla häneen varoittavan katseen.

”Tiedän, mutta tiedät ettet voi kieltäytyä Siobhainin kutsusta, vala sitoo sinua. Vannoit valan tuhat vuotta sitten Drostan, kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat eivät muuta sitä tosiasiaa. Tulet mukanani Hekaan.” Artair totesi laskien tyhjän viskilasin päättäväisesti pöydälle.

”Helvetti... Helvetin helvetti... Iork tekee minusta muhennosta heti kun astun portista läpi...” Drostan mutisi tietäen kuitenkin ettei tuosta hurjaluontoisesta sotapäälliköstä olisi hänelle vastusta tosipaikan tullen, ei etenkään pedon päästyä irti.

”Haha, sinäpä vitsin murjaisit!” Artair nauroi sarkastisesti nousten ylös sohvalta. ”Olisi aika käydä töihin, hilaa perseesi toimistolle asap.” Hän jatkoi astellen nahkatakki olallaan ovelle. Huokaisten Drostan rojahti sohvalle pidellen nenänvarttaan; hänen päänsärkynsä paheni entisestään.

_____________

The jacuzzi:

Life Of Sophie -Chapter 3.

2011-04-03T12:18:00.000+03:00

A/N Hieman writer's blockista kärsineenä back in business, finally!

_____

Life Of Sophie – Chapter 3.

Aamu valkeni kirkkaana talojen välistä ja Sophie tunsi kerrankin sen valon kasvoillaan. Hymyillen hän nousi sängystään vilkaisten kelloa: puoli kahdeksan, puoli kahdeksan keskiviikkona. Tämä keskiviikko oli juuri se päivä, jona he Annan kanssa olivat sopineet lähtevänsä päästämään höyryjä ulos lämpimään yöhön. Hyräillen hän latasi kahvinkeittimen ja kipitti suihkuun. Kuuman veden alla hän ajatteli jälleen tuota mustaan nahkaan pukeutunutta kolmikkoa, sellaisia miehiä ei kasvanut puissa. Pukeuduttuaan vaaleisiin pillifarkkuihin ja kevyeen valkoiseen kietaisupaitaan hän sutaisi kosteat hiuksensa sykerölle ja asetteli piilolinssit silmiinsä. Tunnin kuluttua hän jo astelikin puupohjaiset sandaalit jalassaan kohti kirjastoa. Hänen mielensä oli keveä eikä edes herra Bannisterin nyrpeä naama saanut hänen mielialaansa laskettua. Viiden maissa Annan iloinen ääni pelasti hänet herra Bannisterin nurinalta; hän saisi lähteä ja herra itse jäisi sulkemaan paikat.

”Mennääääääännnnn!” Anna intoili malttamattomana hymyillen leveästi.

”Hetki pieni ystävä rakas.... ” Sophie nauroi rientäessään hakemaan laukkuaan.

”Ei ole hetkiä, haluan aloittaa illanvieton jo nyt! Käydään ostamassa viinipullo!” Tuo tumma nainen hihkui napaten ystäväänsä käsipuolesta kiinni vetäen tämän perässään ulos kirjaston lasiovista.

”Käteni lähtee irti minä hetkenä hyvänsä!” Sophie kikatti kipittäen ystävänsä rinnalla kohti metroasemaa.

”Se pullo Sophie!” Anna kiljaisi ennenkuin he ehtivät rynniä portaita alas maan alle. Miten Anna olikaan onnistunut muuttamaan suunnitelmat niin, että hän tulisi hakemaan Sophien suoraan töistä. Anna oli velmu junailemaan asiat haluamallaan tavalla. Nauraen he tunkivat läheisen viinikaupan ovesta sisään suunnistaen suoraan punaviinihyllylle. He valitsivat pari pulloa unkarilaista punaviiniä ja kiirehtivät paperipussi kainalossaan metroon.

Adrian asteli edestakaisin Drostanin huoneen oven takana, hän ei aikonut astua sisään työtoverinsa ollessa telekonferenssissa ulkomaille. Joka kerta kun Drostan kirosi, Adrian odotti kuulevansa rasahduksen, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oliko tuo tulisieluinen mököttäjä oppinut hillitsemään itsensä? Tai sitten L oli antanut noottia omaisuutensa turmelemisesta. Hetken hän seisoi toverinsa oven takana kuunnellen kiihkeää muminaa ja sadattelua. Samassa ovi lennähtikin auki ja silmät purppuraisia liekkejä iskien Drostan harppoi ulos huoneesta.

”D? Kaikki hyvin?” Adrian kysyi tuohtuneelta ystävältään.

”Jep. Tarvitsen drinkin.” Drostan murahti harppoen edelleen kohti hissiä. Adrian kääntyi kannoillaan ja seurasi hiljaisuuden vallitessa kireänä harppovan Driostanin perässä. Illasta tulisi pitkä, hyvin pitkä, hän ajatteli heidän siirtyessä hissillä aulaan ja edelleen ulos rakennuksesta. Sulavalla liikkeellä Drostan kaivoi Blackberrynsä taskustaan ja valitsi tutun numeron.

”L? Menemme Adrianin kanssa Nevermoreen jäähylle, helvetin kaupat taas jäissä...” Drostan ähkäisi Artairin tumman äänen vastatessa puhelimeen.

”Otahan iisisti, ok? Onko Ad siinä vieressä?” Artair kysyi saaden Drostanin murahtamaan ärtyneenä; Adrian toimisi hänen lapsenvahtinaan illan.

”Jep...” Hän kuitenkin vastasi ojentaen luurinsa kysyvänä katsovalle ystävälleen.

”Yo, L? Katson ettei poika aiheuta kohtausta, pitäkää hauskaa Junen kanssa...” Adrian sanoi puhelimeen ilkikurisesti virnistäen. Drostan pyöräytti silmiään ja lähti harppomaan kohti autoaan. Hän oli uupunut ja erittäin huonolla tuulella, mikä yleensä tarkoitti hyvin tukevaa humalaa ja rähinää ellei tarjolla ollut jotain mielenkiintoisempaa kokeiltavaa. Yleensä kokeilut jäivät ajatuksen tasolle, sillä Drostan ei pitänyt halvoista naisista. Kääntäen stereoiden nupit kaakkoon hän kaasutti renkaat kirskuen parkkipaikalta kohti Nevermorea. Rammsteinin jyskyttäessä bassollaan taustalla, hän valitsi puhelimensa pikavalinnasta numeron.

”Drostan. Vailla jotain?” Terävä naisääni vastasi.

”Natascha, aina yhtä lämmin vastaus.” Drostan naurahti kuivasti kääntäen Hummerinsa Nevermoren parkkipaikalle. ”Tarvitsisin Valerianaa, celticaa *. Nevermoressa tunnin kuluttua.” Hän jatkoi lyhyesti odottaen naisen vastausta.

”Rankka päivä? Tiedäthän, että tuo puhdas silputtu maksaa 550 dollaria unssi....Kelttiläistä perua...” Natascha vastasi muistuttaen Drostania rahapolitiikasta.
”Kolme unssia. Tunnin kuluttua.” Drostan toisti ohittaen naisen piikittelyn rahasta.

”Barry toimittaa paketin sinulle.” Nainen vastasi sulkien luurin huokaisten.

Heittäen puvuntakkinsa takapenkille Drostan harppoi yökerhon ovesta sisään käärien viininpunaisen paitansa hihat ylös. Hän ei kiinnittänyt huomiota jonossa häntä silmäileviin naisiin eikä ovella seisovaan turvamieheen, joka ymmärsi väistyä tieltä. Nevermoren henkilökunta tunsivat LochTech Corpin työntekijät paremmin kuin hyvin. Hymyilevä baarimikko ojensi automaattisesti ginipullon tiskiä vasten nojaavalle Drostanille, joka jätti luottokorttinsa tiskille; piikki oli auki ja illasta tulisi pitkä, hyvin pitkä ja kostea. Adrian asteli paikalle kysyvä ilme kasvoillaan ja lysähti ystäväänsä vastapäätä.

”Alahan kertoa mikä mättää?” Adrian kysyi kaataen itselleen ginipaukun pöydällä odottavasta pullosta.

”Heka -asioita... Sain kutsun, vain minä.” Drostan vastasi tuijottaen lasiinsa. Hän oli väsynyt ja erittäin huonolla tuulella, mikä ei poikeinnut hänen normaalista olotilastaan. Lisäksi maanantai oli verottanut enemmän kuin tavallista. Näpräten ken**-riimun koristamaa sinettisormustaan hän kertoi ystävälleen mitä oli kokenut. Adrian huokasi; hyvästi tasapainoinen elämä. Hiljaisena hän kaivoi puhelimensa esille valiten Artairin numeron; Iso-L ei pitäisi kuulemastaan etenkään tänään. Samassa Drostan nosti katseensa lasistaan pöytää lähestyvää vaaleaa lihaksikasta siilitukkaista miestä kohti, jonka arpeutunut naama ja silmälappu kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa; hänen lähetyksensä oli saapunut.

”MacCall.” Tulija sanoi ojentaen ruskean paperikuoren Drostanille.

”Kiitos Barry. Mitäs muuta? Ota napsut.” Hän vastasi tarjoten tuolle rujon näköiselle kuriirille ginipaukkua.

”Kiitos, mutta pitää mennä, tiedäthän?” Hän vastasi iskien silmää.

”Ah... Älä anna naisen odottaa, tarpeeksi hapan muutenkin.” Drostan vastasi hymyillen pienesti.

”Haha, kerron terveisesi Nataschalle.” Barry sanoi heilauttaen kättään ja kadoten sitten ihmisjoukkoon.

”Näin hankalaa? Olisit sanonut jotain, helvetti soikoon... Tämä on perseestä...” Adrian sanoi nähdessään ruskean paperikuoren; valeriana oli Drostanin hermolääke silloin kun hänen itsehillintänsä alkoi pettämään.

”Jep, perseestä tosiaan...” Drostan mumisi siemaisten lasinsa tyhjäksi. Hänen ajatuksensa kiisivät villisti ja tuli hänen sisällään velloi kuin tahtoen vapautua sinä samana hetkenä; hän tarvitsisi sätkän ja äkkiä. ”Ad, meidän tosiaan pitäisi puhua... Seth on... Se tapahtui.” Hän kuitenkin jatkoi nauliten katseensa ystäväänsä.

”Vittu! Minä tulen mukaasi. Sanokoot L mitä hyvänsä, minä tulen mukaan!” Adrian murisi iskien nyrkkinsä pöytään; hänen hilpeytensä oli kadonnut tuhkana tuuleen.

Sophie kömpi taksiin iloisesti höpöttävän Annan perässä. Hän tunsi olonsa epämukavaksi aivan liian lyhyessä farkkuhameessa ja tuossa syväänuurretussa sinivihreässä halterneck-topissa, jonka silkkinen kangas myötäili hänen ihoaan; sen alla ei todellakaan käytetty rintaliivejä. He olivat juoneet kaksi pulloa punaviiniä ja tunnelma oli katossa.

”Nevermoreen, kiitos” Anna hihkaisi taksikuskille, joka hymyili heille peilin kautta ja kaasutti sitten kohti klubia. Koko taksimatkan Anna höpötti miehistä ja kuinka heidän todellakin pitäisi tänä iltana olla avoimia kaikille ehdotuksille. Sophie ei kuitenkaan ollut ihan varma halusiko hän tosiaan olla avoin kaikille ehdotuksille; hän ei pitänyt kännisistä miehistä eikä nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta. Korjaillen runsasta meikkiään ja oikoen punaista olkaimetonta toppiaan Anna maksoi taksin ja veti Sophien perässään Nevermoren ovella kiemurtelevaan jonoon. Samassa hänen katseensa osui viereisestä oviaukosta ulos tuleviin miehiin; toinen oli vaalea ja pukeutunut harmaisiin liitraitahousuihin ja mustaan kauluspaitaan ja toinen ruskeahiuksinen mustiin suoriin housuihin ja viininpunaiseen kauluspautaan, jonka käärityt hihat paljastivat mustien tatuointien peittämät lihaksikkaat käsivarret. Nämä miehet olivat ne mystiset kaverit Cuisine Worldista. Kuin kuullen Sophien ajatukset tuo vaalea järkälemäinen mies katsoi olkansa yli ja hymyili. Sophie laski katseensa vilkuillen kuitenkin hiuksiensa suojista miesten suuntaan.

”Adrian! Yo! Voisitko lopettaa tuon silmillä naimisen ja keskittyä olennaiseen?!” Drostan ärähti ystävälleen sytyttäen vapisevin käsin käärimänsä sätkän. Vetäen sätkästä syvään henkeen hän nojautui seinää vasten antaen valerianan rauhoittavan vaikutuksen levitä sisällään. Tuo liekehtivä levottomuus väistyi hitaasti ja hänen hermonsa rauhoittuivat.

”Celticaa?” Adrian kysyi sitten napaten henkosen Drostanin sätkästä.

”Jep, parasta mitä on.” Drostan vastasi katsellen nyt raukeana oville kiemurtelevaa jonoa. Hänen katseensa skannasi ihmisjoukkoa havaiten siellä vain pieniin vaatteisin pukeutuneita naisia ja macho-asenteella liikkeellä olevia miehiä.

”Pyhä Heka... Katso noita kahta...” Adrian huokasi pudottaen silmiään kahdelle pvc- asuun pukeutuneelle naiselle.

”Nääh, ei kiitos.” Drostan vastasi hymyillen pienesti; Hän ei halunnut paljastaa ystävälleen, että oli nähnyt todellakin jotain silmänruokaa. Adrian oli taitava liikekumppani ja paras ystävä mitä toivoa saattoi, mutta hänen libidonsa aiheutti enemmän harmia kuin teinihormonien ajama poikajoukko. Drostan itse ei ollut katsellut vastakkaista sukupuolta vuosiin, ei sen jälkeen kun hän koki elämänsä mullistuksen. Valeriana piti hänen hermonsa aisoissa ja LochTech corp. hänen ajatuksensa työssä. Hän ei tarvinnut muuta, tai ainakin niin hän uskotteli itselleen. Vaipuen omiin mietteisiinsä hän ajatteli toimistolla kokemaansa...

”Drostan, balanssi on järkkynyt ja Seth on lunastanut äitinsä erheen. Tarvitsemme sinua.” Naisääni oli kuiskannut hänelle ja hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt kuva punapäisestä naisesta, joka juoksi henkensä hädässä pimeässä metsässä. Hänen kannoillaan kieppui mustia hahmoja, jotka ajoivat häntä kohti kallion kielekettä. Kalju mies juoksi varjo-olentojen perässä silmät punaisina hehkuen saamatta näitä kuitenkaan kiinni. Ilmaa viilsi kirkaisu ja maailma musteni.

”Drostan... Adrian tarvitsee sinua, me tarvitsemme sinua...” Naisääni kuiskasi epätoivosesti ja samassa näky hälveni.

Drostan havahtui mietteistään ja lähti astelemaan Adrianin perässä takaisin sisälle ihmisten täyttämään yökerhoon. Hän käveli kuin unessa eikä huomannut vaaleaa pienikokoista naista, joka luovi tietään ihmisjoukon halki päätyen melkein hänen syliinsä.

”Oh... A-anteeksi.” Nainen sanoi ja astui hämillään askeleen taaksepäin Drostanin käsivarsien tarttuessa hellästi hänen olkiinsa.
”Ei se mitään, hieman täyttä täällä.” Hän vastasi pehmeästi luoden nyt oikeasti katseen tuohon naiseen; hän oli siro ja hyvin tavallisen näköinen. Vedensininen toppi ja lyhyt farkkuhame sopivat hänen siroihin piirteisiinsä ja nuo ruskeat silmät täydensivät lievän keijumaisen vaikutelman. Hän huomasi kuinka toinen silmä oli aavistuksen vinompi kuin toinen ja persikkaisen huulikiillon peittämä ylähuuli hieman eriparia alahuulen kanssa. Hän oli kerrassaan suloinen näky ja niin hukassa hikisten pvc:hen ja korsetteihin pukeutuneiden halpojen naisten seassa. Hermostuneesti hymyillen nainen kipitti hänen ohitseen kohti wc-käytävää vilkaisten olkansa yli Drostania, joka katseli häntä avoimen uteliaana. Itsekseen hymyillen Drostan lähti kävelemään kohti pöytäänsä, jossa Adrian istui jutellen mustahiuksisen naisen kanssa. Nainen kääntyi Drostanin saapuessa pöydän luo ja hymyili.

”Natascha.” Drostan tervehti tuota jääsilmäistä naista.

”Drostan-rakas, maistuiko sauhut?” Nainen kysyi hymyillen sarkastisesti.

”Jep. Kiitos.” Drostan vastasi mulkaisten Adriania varoittavasti.

”Barry ja Natascha tulivat pistäytymään...” Adrian sanoi anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Drostanin ja Nataschan välit eivät olleet lämpimät sen jälkeen kun Drostan oli jättänyt naisen kuin nallin kalliolle. Nainen oli rakastanut Drostania koko sydämellään, mutta tämä oli särkenyt sen tuhansiksi palasiksi. Se, mitä Natascha ei tiennyt, oli Drostanin kokemat kauhut ja asiat, joita hän kävi läpi tuolloin. Nainen oli tämän jälkeen muuttunut kylmäkiskoiseksi ja ilkeäksi, mutta ei kyennyt salaamaan kaipuutaan tuon kesyttämättömän äkäpussin syliin. Hän oli tavannut Barryn heti Drostanin lähdettyä ja käyttänyt tätä julmasti laastarina särkyneelle sydämelleen. Barry ei kuitenkaan ollut koskaan väistynyt Nataschan viereltä ja tutustuttanut tämän alamaailman bisneksiin. Sitä kautta Nataschasta oli kehkeytynyt yksi rikkaimmista alamaailman diilereistä ja särkyneestä sydämestään huolimatta hän Drostanille sen minkä kykeni; hän toimitti tälle valerianan, jota tämä tarvitsi aika ajoin. Drostan ei halunnut hänestä muuta ja hänen oli nieleksien hyväksyttävä se. Hän verhosi kaipuunsa sarkastiseen piikittelyyn ja ammattimaisen viileään asenteeseen, edes Barry ei tiennyt mitä hän edelleen tunsi Drostania kohtaan.

_____

* Valeriana celtica, alppein valeriana. Kasvia käytetään mm. eläinten rauhoittamiseen matkustettaessa. Kasvi rauhoittaa oloa, tässä poltettavana.

** Ken -riimu, jota nämä kolme kantavat sormuksissaan on taiteilijoiden ja työläisten riimu, mutta se kuvastaa myös seksuaalisuutta, raakaa energiaa sekä alkukantaista himon ja halujen tulta. Se on myös luomisen riimu.

Updating... AGAIN?!

2011-03-09T00:51:00.000+02:00

Uutta tekstiä pukkasi ja nyt uutta lookkia, kun sairastellessa oli tylsää ja katselin Underworld Thrilogyn... Sellasta siis. Muutama grafiikkakin lisätty.

Ainiin ja uusia kirjalöytyjä: Kresley Colen Immortals After Dark-sarja ja Sherrilyn Kennonin Dark Hunters -sarja. Demoneita ja muuta hyvin meikäläistä. :D
______

New texts and some new look... Inspired by sickleave and Underworld Thrilogy. Added some graphics as well, go and check!

Oh and some new reading: Kresley Cole's Immortals After Dark -series and Sherrilyn Kennon's Dark Hunters -series. Demons and other very me stuff! :D

I Walk Beside You

2011-03-03T15:58:00.001+02:00

A/N: Katselin tässä Buffya ja tämä syntyi Angelin ja Buffyn innoittamana. Siirappia...

____

I Walk Beside You

There's a story in your eyes

I can see the hurt behind your smile

For every sign I recognize

Another one escapes me

Let me know what plagues your mind

Let me be the one to know you best

Be the one to hold you up

When you feel like you're sinking

Tell me once again

What's beneath the pain you're feeling

Don't abandon me

Or think you can't be saved

I walk beside you

Wherever you are

Whatever it takes

No matter how far

Through all the may come

And all that may go

I walk beside you

Summon up your ghosts for me

Rest your tired thoughts upon my hands

Step inside this sacred place

When all your dreams seem broken

Resonate inside this temple

Let me be the one who understands

Be the one to carry you

When you can walk no further

Tell me once again

What's below the surface bleeding

If you've lost your way,

I will take you there

I walk beside you

Wherever you are

Whatever it takes

No matter how far

Through all that may come

And all that may go

I walk beside you

Oh, where everything is wrong

Oh, where hopelessness surrounds you

Oh, the sun will rise again

The tide you swim against

Will carry you back home

So don't give up

Don't give in

I walk beside you

Wherever you are

Whatever it takes

No matter how far

Through all that may come

And all that may go

I walk beside you

Dream Theater: I Walk Beside You

Yksinäisyys verhosi mieleni istuessani kivellä tuijottaen kaukaisuuteen. Tämä ei ollut totta eikä tulisi koskaan olemaan, elämäni oli heittänyt kärrynpyörää siitä asti kun saavuin uuteen kaupunkiin. Tuntui kuin minusta ei olisi enää mitään jäljellä, olin yksin, kummajainen, joku jota kukaan ei tajunnut. Viihdyin yksin yössä eikä minua kiinnostanut keskustella meikeistä tai saatika vauvoista ja perheestä. Yö kutsui minua luokseen joka hetki, kun olin yksin. Tunsin kuinka viileä aalto pyyhkäisi selkääni ja kietoutui ympärilleni.

”Hei.” Hymyilin katsoen olkani yli käsivarsia, jotka kietoutuivat ympärilleni.

”Nauttimassa yöstä?” Pehmeän syvä ääni kysyi takaani vetäen minut lähemmäs vahvaa syleilyä.

”Jotain sellaista.” Vastasin nojaten tuohon vahvaan rintaan. Tunsin olevani kerrankin kokonainen, tunsin eläväni. Tiesin ettei hän jäisi luokseni ikuisiksi ajoiksi, tiesin ettei hän voinut, silti lohdullinen turvallisuuden tunne valtasi minut hänen kietoutuessa ympärilleni. Sivelin hänen nahkatakkinsa peittämää käsivarttaan tuijottaen yhä tummuvaan horisonttiin.

”Huono päivä?” Hän kysyi hengittäen hiuksiini.

”Samaa kuin aina. Tuntuu kuin en kuuluisi....mihinkään...” Sanoin hiljaa tukahtuneesti purren huultani.

”Shh... Olen tässä.” Hän lohdutti vetäen minut syvemmälle syleilyynsä.

”Mutta kuinka kauan? Tiedän ettei tämä... Ettet...” Aloitin, mutta hän vaiensi minut kääntäen kasvoni häntä kohti.

”Shh...” Hän kuiskasi painaen samettiset huulensa huuliani vasten. Kiedoin kädet hänen kaulaansa ja annoin samettisen pehmeyden viedä minut mukanaan. Hän oli joka puolella; hänen tuoksunsa huumasi pääni ja kätensä kietoutuvat ympärilleni pidellen minua syleilyssään. Aivan kuin hän pitäisi minua kasassa, kuin olisin hauras perhonen, joka saattaisi murentua minä hetkenä hyvänsä.

”En halua sinun menevän....” Kuiskasin hänen huuliaan vasten tuntien kyyneleet poskillani. Hän ei sanonut mitään, vaan pyyhkäisi kyyneleen poskeltani tuijottaen minua tummilla silmillään. Hänen vahvat kätensä hyväilivät selkääni painautuessani hänen rintaansa vasten. Huokaisten hän sulki minut syleilyynsä antaen minun vajota hetkeksi suruuni, antaen minun olla hauras.

”Tule.” Hän sanoi hiljaa vetäen minut mukanaan. Kävelin kuin unessa hänen perässään haluamatta päästää irti hänen kädestään.

Hän veti minut mukanaan varjoihin ja painautui minua vasten. Takerruin hänen vahvaan olemukseensa kuin hukkuva. Hän oli minulle kaikki, kaikki mikä tuntui järkevältä koko yksinäisessä sekopäisessä elämässäni.

”Älä mieti... Meillä on tämä hetki, nyt ja aina.” Hän kuiskasi korvaani suudellen kaulaani. Suljin silmäni pidätellen kyyneliä ja antauduin hänen vietäväkseen. Hitaasti, lempein käsin hän riisui takkini suudellen kaulaani aina solisluulle asti. Sivelin hänen vahvoja käsivarsiaan saaden hänet värähtämään.

”Oletko...kunnossa?” Kysyin hiljaa nähdessäni hänen tuskaisen ilmeensä koskettaessani hänen viileää ja sileää ihoaan.

”Olen... Tuo vain...” Hän aloitti suudellen pehmeästi huuliani.

”Tiedän....” Vastasin tukahtuneesti kietoen käteni epätoivoisesti hänen kaulaansa. Syleilimme toisiamme tietäen sen olevan kenties viimeinen kerta. Rakastin häntä, rakastin enemmän kuin mitään muuta ja se sai sieluni pirstoutumaan ja sydämeni särkymään. Minun, tumma enkelini. Pidätin kyyneliä hänen riisuessa paitani hyväillen kylkiäni höyhenenkevyin sormin. Avasin hänen paitansa napit koskettaen hänen rintalihastensa rajoja, hän värähti kosketukseni alla ja painoi huulensa ahnaasti omilleni. Aika pysähtyi, oli olemassa vain hän, vain tuo hetki. Kietouduimme toisiimme epätoivoisesti, viimeistä kertaa.

”Olen aina sinun kanssasi. Kuljen aina rinnallasi, rakastan sinua.” Hän kuiskasi tukahtuneesti korvaani hivellen poskeani keinuessamme euforian laineilla.

”Angel...” Kuiskasin tukahtuneesti.

”Kuljen aina rinnallasi...” Kuiskaten hiljaa vieden minut yhä kauemmas tästä maailmasta. Hetken olimme jälleen yhtä, olin onnellinen. Hän oli minun, hän kulkisi rinnallani, vaikka hän olikin kaukana. Rakastaisin häntä ikuisesti.

Updates -Päivittelyä

2011-01-16T17:58:00.002+02:00

Laittelin tuossa muutaman Photoshop -kötostelyn ihan kuvana esille, mm. vanhan Raven's Inn bannerin. :)

_______

Added some graphics, like the old Raven's Inn -banner.

Life Of Sophie -Chapter 2.

2011-01-15T14:28:00.000+02:00

Life Of Sophie -Chapter 2.

Työpäivä sujui hiljaisissa merkeissä ja Sophie oli tehnyt tarpeelliset askareet kello yhteen mennessä. Hän istahti kyllästyneenä lukusalin sohvalle kahvimuki kädessään ja katseli ikkunasta ulos synkkään maailmaan. Anna oli matkalla heidän lounastreffeilleen, todennäköisesti myöhässä kuten aina. Syviin mietteisiinsä hautautuneena hän ei huomannut Annaa, joka huiskutti hänelle ikkunan takana, kolimvuotiaan Rebecan hihkuminen herätti hänet kuitenkin unen kaltaisesta tilasta.

”Soffi-täti!” Kolmivuotias kiharapää hihkaisi.

”Oh, Becks. Anteeksi, täti oli vähän ajatuksissaan.” Sophie vastasi tytölle hymyillen. Tämä tanssahteli hyllyjen välissä kohti lastenmaailmaa.

”Luetaanko yksisarveja? Becks haluaa yksisarveja.” Rebecca hihkui posket hehkuen.

”Nyt ei taideta ehtiä, mutta jospa otetaan yksisarviskirja sinulle kotiin, mitäs sanot?” Sophie nauroi ja nappasi pomppivaa tyttöä kädestä kiinni.

”Äiti lukee huonosti.” Tyttö vakavoitui ja tuijotti Sophieta ruskeilla silmillään.

”Huonosti? Eikö äiti ole käynyt koulua?” Sophie nauroi jälleen ja tytön ilme kirkastui.

”Na-aah, äiti hyppää yli. Becks haluaa Soffin lukua.” Rebecca selitti kiharat pomppien hänen pienen päänsä itsevarman nyökyttelyn tahtiin.

”Jospa minä tulen joku päivä lukemaan, kysytään äidiltä.” Sophie tuumasi ja nappasi kirjan hyllystä. Yksisarvisista kertova kirja oli kolmivuotiaan Rebecan lempikirjoja ja se oli luettu ainakin kymmenisen kertaa. Tyttö osasi kirjan ulkoa eikä antanut periksi, jos yritti oikaista lukiessaan. Rebecca kädessään Sophie haki laukkunsa ja huikkasi hyllyjen väliin Maryannille, joka oli tullut päästämään hänet lounaalle. Maryann oli herra Bannisterin vaimo, joka työskenteli kirjastolla sunnuntaisin miehensä loistaessa poissaolollaan.

”Maryann, menemme nyt! Tulen noin tunnin päästä!”

”Maukasta lounasta Soph! Kerro Annalle terveisiä!” Maryann huikkasi takaisin ja vilkutti Rebecalle Sophien johdattaessa tytön ulos. Ulkona Sophie ojensi kirjan Annalle, joka puisteli päätään ja nappasi Rebecan syliinsä. Yhdessätuumin he suunnistivat kohti korttelin päässä sijaitsevaa Cuisine Worldia. Mukavan hiljaisuuden vallitessa Sophie vajosi jälleen ajatuksiinsa. Päässään hän laski jälleen pennosiaan ärtymyksen nostaessa jälleen päätään. Päänsärky palasi tykyttävänä hänen otsaansa; stressi teki selvästi tehtävänsä.

Sisällä Cuisine Worldissa Sophien ajatukset siirtyivät hänen kurnivaan vatsaansa. Kuuden eri maan ruokatiskeistä koostuva Cuisine World oli Burroughin edullisimpia ja suosituimpia ruokapaikkoja. Kiinalainen ruoka kuitenkin oli aina parempaa Tsai Leellä, paikassa jossa Anna työskenteli, joten vaihtoehtoina olivat meksikolainen El Tequito, italialainen Pastarito tai intialainen Curry Stop, muut vaihtoehdot eivät olleet hänen mieleensä; hampurilaiset sekä muu moska sai jäädä muille. Tällä kertaa hän valitsi italialaisen, Annan suunnistaessa hakemaan Happymeal-ateriaa Rebecalle ja itselleen intialaista. Matkalla kassalle hänen silmiinsä osui miesjoukko ravintolan nurkassa; jokainen heistä oli ainakin amerikkalaisen jalkapallon pelaajan kokoinen ja pukeutunut mustiin. Vaalein heistä käänsi katseensa Sophieen ja hymyili, Sophie käänsi äkkiä katseensa pois ja jatkoi matkaansa kärsimättömänä häneen vilkuilevan kassaneidin luokse.

”Mozzarellapasta ja lasi valkoviiniä.” Hän sanoi kassalle, joka naputteli summan ylös.

”Kahdeksan kahdeksankymmentä, kiitos.” Kassa vastasi tylysti jääden odottamaan rahoja. Sophie tyrkkäsi ryppyisen kymmenen dollarin setelin hänen odottavaan käteensä ja saatuaan vaihtorahat hän suunnisti kulkunsa italialaiselle tiskille. Hajamielisesti hän kauhoi pastan lautaselleen ja nappasi oliivileivän korista. Samassa hän tunsi kuinka joku tarkkaili häntä ja nostamatta katsettaan hän tiesi sen olevan yksi noista kaapin kokoisista, kieltämättä hyvännäköisistä, miehistä. Syvään hengittäen hän taikoi kasvoilleen hymyn ja palasi Annan ja Rebecan seuraan. Anna tutki hänen kasvojaan hetken muttei sanonut mitään, hän tunsi ystävänsä liian hyvin ja tiesi vallan mainiosti jonkin olevan vialla. Samassa hänen silmiinsä osui kolme kaapin kokoista mustiin pukeutunutta miestä, jokainen heistä oli varustettu lihaksilla ja mustalla nahkatakilla. Viimeisenä kulkeva vaalea kaveri hymyili ja vinkkasi silmää huomatessaan Annan tuijotuksen. Tämä käänsi katseensa takaisin pöytään punastuen.

”Aika jees.” Hän sanoi lopulta tarkoittaen miehiä. Sophie nosti katseensa pastastaan.

”Anteeksi, siis kuinka?” Hän kysyi, mutta näki sitten lasin läpi, kuinka kolme hyvin muodostunutta nahan peittämää mustaa selkää katosi mustaan Hummeriin. Samassa ilma täyttyi Hummerin ärjyvän moottorin sekä rap-basson äänistä. ”Ah... Joo. Pelottavia.”

”Mutta hyvinmuodostuneita.” Anna jatkoi silmät tuikkien.

”Eh... Myönnetään, mutta annetaanko olla?” Sophie totesi hieman tuskastuneena. Hänellä ei ollut aikomustakaan keskustella enempää noista hämärän näköisistä miehistä.

”Hei Soph, oikeasti, koska viimeksi olet saanut miestä? Siis saanut ja kunnolla?” Anna kysyi ja virnisti.

”Anna...” Hän vastasi varoittavasti ja käänsi huomionsa Rebeccaan, joka leikki Happymeal-ateriastaan saamallaan Peter Pan -hahmolla.

”Becks, haluaisitko mennä pallomereen?” Anna kysyi tyttäreltään, jonka koko naaman valaiseva hymy sai Sophienkin hymyilemään.

”Joo!” Tyttö kiljaisi ihastuneena.

”Äiti ja Soffi-täti ovat tässä, mene vain, mutta ole nätisti, äiti tulee kohta katsomaan.” Anna jatkoi ja nosti tytön tuolista. Tämä kirmasi oitis nurkassa sijaitsevalle leikkialueella ja kiipesi liukumäen portaat ylös ja laski kiljuen pallomereen.

”Noniin... Siis niin. Miten olisi, jos mentäisi ulos keskiviikkona? Sinullahan on vapaata, kun olet töissä tänään?” Anna jatkoi siemaisten Pepsistään.

”On... mutta... Äh, minun pitäisi säästää ja...” Sophie aloitti vaivaantuneena. Hän ei pitänyt suunnasta, jonne keskustelu oli menossa.

”Hei oikeasti nainen! Sinun on joskus päästeltävä höyryjä. Luuletko etten nähnyt sinun hierovan ohimoitasi tänään?” Anna huokaisi tuijottaen kiinteästi ystäväänsä sinisillä silmillään.

”Tiedät hyvin etten ole mikään bilehile...” Sophie sanoi vaisusti.

”Joo joo, tiedetään ja plaa plaa. Tiedätkö mitä? Minulla on ensi viikolla sattumoisin töitä vain maanantaina, tiistaina ja viikonloppuna eli keskiviikko ja torstai ovat vapaita. Sinähän pääset keskiviikkona töistä viideltä, eikö?” Anna aloitti läväyttäen kasvoilleen viekkaan hymyn.

”Niin... Ja? Kun pääsen töistä pesen pyykkiä ja rentoudun...” Sophie aloitti, mutta Anna katkaisi hänen lauseensa puistelemalla villisti ruskeita hiuksiaan.

”Ja lähdet kanssani Nevermoreen illalla. Äitini voi ottaa Rebecan ja tulet meille seitsemältä, ok?” Hän selitti nopeasti antamatta Sophielle aikaa vastalauseille.

”Minulla ei ole mitään päällepantavaa....” Sophie vastusteli pyöritellen viinilasia kädessään.

”Lainaat minulta. Ota piilolinssit mukaan, silmälasit jäävät kotiin, niin ja korkokengät. Eikä mummoalusvaatteita.” Anna listasi ja virnisti.

”Miten alusvaatteet liittyvät tähän?” Sophie kysyi nauraen ystävänsä suostuttelulle.

”Ensinnäkin a. toppi, jonka puet, ei anna tilaa rintsikoille ja b. jos joku uskomattoman seksikäs mies pääsee housuihisi, hän ei halua löytää sieltä puuterinvärisiä vatsaa litistäviä alushousuja. Usko huviksesi, ne ovat seksintappajat.” Anna vastasi ja nauroi.

”Anna eih... Jos lähden ulos, lähden vain ja ainoastaan sinun kanssasi enkä koske kaksilahkeisiin. Joten aivan sama onko minulla mummoalkkarit vai ei.” Sophie selitti punastuen. Hän omisti kyllä arsenaalin ehkä seksikkäitäkin alusvaatteita, mutta ei koskaan ajatellut moista pukiessaan päälleen aamulla. Tarkemmin ajateltuna Anna oli oikeassa, koskaan ei tiennyt keneen törmäsi ja milloin. Hänen ajatuksensa lipuivat mustaan nahalla verhoiltuun selkään ja tuikkivaan ilkikuriseen hymyyn. Hän kuvitteli vahavat käsivarret ympärillään ja nuo täyteläiset huulet vasten omiaan... Päätään puistellen hän kuitenkin karkoitti moiset mielikuvat mielestään, sillä tuo mies ei tietäisi kuin harmia.

”Kuten sanoin, alusvaatteisiin kannattaa panostaa.” Anna vastasi tietäväinen hymy huulillaan. Samassa hän nousi ja kipitti leikkinurkkaukseen etsimään tytärtään. Sophie huokasi ja vilkaisi kännykkäänsä; hän oli ollut lounaalla tunnin ja vähän päälle, oli aika rientää takaisin työn pariin.

---

Drostan nojasi hiljaisena seinään sytyttäen tupakan. Adrian oli myöhässä eikä L:ää näkynyt. Nevermoren vihreät neon-valot välkkyivät hämärässä ja sadepisarat rummuttivat katosta, jonka alla hän odotti. Mustissa farkuissaan ja mustassa wifebeaterissaan hän sai ihailevia katseita klubille keikuttelevilta naisilta, ainoa vain, että yksikään heistä ei saanut Drostania syttymään. Samassa Adrian ilmestyikin paikalle sinisissä farkuissaan ja mustassa kireässä t-paidassaan. Kainalossa hänellä keikkui ylimeikattu pinkkihiuksinen lävistetty tyttö, joka oli selkeästi nauttinut muutakin kuin Adrianin palveluksista.

”Yo, bro. Missä L?” Adrian kysyi virnistäen ja taputti tyttöä takamukselle tuupaten häntä ovea kohti. Tämä kipitti pvc-asussaan sisälle luoden olkansa yli kaipaavia katseita kohti pihalla seisovia miehiä.

”Tulossa. Sheila? Taas? Et ole tosissasi?” Drostan vastasi heittäen tupakannatsan kadulle katsoessaan tuota sisälle katoavaa pinkkihiuksista naista.

”Totta vitussa olen, tuo nainen imee mehut isommastakin härästä.” Adrian vastasi virnistäen.

”Hyvät naiset ja herrat; Adrian ja hänen munansa. Ajatteletko koskaan muulla kuin alapäälläsi?” Drostan murahti vienosti hymyillen luoden sitten katseensa Adrianin olan yli kadulle; suuri, mustiin nahkahousuihin ja mustaan kireän t-paitaan pukeutunut mies asteli rennon oloisesti heitä kohti. Hänen viininpunaiset hiuksensa olivat ponihännällä ja musta pukinpartansa oli vasta trimmattu, hän näytti hyväntuuliselta.

”L! Long time no see!” Adrian tervehti tulijaa ja läimäytti miestä olalle.

”Adrian.” Mies sanoi syvällä bassoäänellään läimäisten tätä olalle ja puristi toverillisesti Drostanin käsivartta.

”Artair. Diili ei varmaan mene läpi. Vittumaista sakkia ne japskit.” Drostan vastasi Artairin eleeseen ja hymyili.

”Ei bisnesasioita tänään pojat.” Artair vastasi murahtaen ja heitti kätensä kummankin toverinsa olalle. Kaulakkain nuo kolme marssivat jonon ohi Nevermore-klubin oville. Kalju ovimikko nyökkäsi heille ja kätteli toverillisesti jokaista päästäen heidät jonon ohi sisälle.

”Iltoja Mike. Kissoja liikenteessä?” Adrian kysyi ovimikolta silmät tuikkien.

”Kolli on hyvä ja menee tsekkaamaan itse.” Mike vastasi ja virnisti.

”Voit olla varma!” Adrian huikkasi luoden pitkän silmäyksen jonossa seisoviin pientäkin pienempiin vaatekertoihin pukeutuneisiin naisiin. Sisällä klubissa soi trance ja valot välkkyivät, ilma oli täynnä sähköä ja epäilemättä seksiä. Artair luovi tiensä baaritiskille ja tilasi pullon giniä.

”Giniä? Drostan?” Hän kysyi vierellään seisovalta tummalta mieheltä.

”Otan oman pullon.” Drostan vastasi viittoen baarimikolle. Artair kohotti kysyvästi kulmaansa muttei sanonut mitään.

”Vittumaisella tuulella.” Adrian huomautti nyökäten Drostanin suuntaan.

”Näemmä.” Artair vastasi ja kääntyi etsiäkseen katseella vapaata pöytää. Pöydät olivat kuitenkin varattuja, mutta hän tiesi ettei se tuottaisi ongelmaa. Hitaasti astellen hän käveli nurkkapöytään, jota ympäröivät muhkeat viininpunaiset nojatuolit ja laski pullon pöytään. ”Saako liittyä seuraan?” Hän kysyi kylmällä äänellä saaden pöydässä istuvat miehet vilkuilemaan hermostuneina toisiinsa.

”E-ei, me menemme tästä käymään vessassa, pöytä on teidän.” Yksi miehistä sanoi vikkelästi ja nopeasti he katosivat paikalta.

”Noniin. Kerrohan Drostan mikä mättää?” Artair kysyi istuuduttuaan muhkeaan tuoliin.

”Äh, vitut. Työasioita, ok?” Drostan ähkäisi ja kiersi pullonsa korkin auki kaataen giniä lasiin.

”Tai naisen puute.” Adrian mumisi ja virnisti Artairille.

”Adrian, kaikella kunnioituksella: pää kiinni.” Drostan sähähti mulkaisten virnuilevaa Adriania. Adrian nosti kätensä pystyyn esittäen antautuneensa ja asia jätettiin sikseen. He eivät kuulleet korkojen kopinaa ennenkuin tulija oli aivan heidän pöytänsä vieressä.

”Hei pojat....” Kuului kehräävän seksikäs naisääni heidän pöytänsä vierestä. Drostan ja Adrian käänsivät salamana katseensa äänen suuntaan ja heidän suunsa loksahti auki. Pöydän vieressä seisoi vaaleahiuksinen nainen mustissa pvc-housuissa ja kirkkaanpunaisessa tuubitopissa.

”Hei vaan kaunis, haluatko liittyä seuraan?” Adrian kysyi oitis toivuttuaan shokista.

”Ehrm herrat, saanen esitellä Junen? June, Adrian ja Drostan, liikekumppaneitani.” Artair vastasi nurkkapaikaltaan hymyillen lämpimästi naiselle.

”Ah, hauska tutustua, liityn mielelläni seuraanne, käväsen ensin baaritiskillä...” June vastasi nauraen ja silmäili lähes tyhjiä gini-pulloja.

”Tuotko rakas toisen pullon samalla?” Artair huikkasi saaden Drostanina ja Adrianin kääntämään katseensa häneen.

”Mitä helvettiä? June... Sinä?” Adrian änkytti ja Artair hymyili entistä leveämmin.

”Jep, MINUN naiseni.” Hän vastasi huvittuneena.

”Artair... Olet jättänyt kertomatta jotain.” Adrian jatkoi kuulusteluaan pahaenteisellä äänellä.

”Rauhoitu. Hän tietää kaiken, hän kuuluu vapaaehtoisiin luovuttajiin.” Artair vastasi ennenkuin Adrian ehti latoa lisäkysmyksiä.

”Jopas, jopas....” Adrian vastasi hymyillen katsellen nyt baaritiskin suuntaan. June oli kieltämättä seksikäs nainen. Hänen vaaleat hiuksensa laskeutuivat laineilla hieman olkapäiden alapuolelle ja hänen toppinsa nuoli hyvintreenattua vartaloa paljastaen osan selkää peittävästä köynnöstatuoinnista, joka alkoi niskasta. Pvc-housut istuivat hänelle täydellisesti jääden juuri lantiolle. Hän oli hoikka ja noin 165 senttiä pitkä, hänen kasvonsa olivat sirot, poskipäät korkeat ja siniset silmänsä hieman vinot.

”Meidän pitäisi alkaa liikkumaan kohti niitä japskien kalabileitä...” Drostan sanoi äkkiä.

”Herra Hitoi tietää ettemme ilmesty paikalle. Rauhoitu ja ota paukku.” Artair sanoi rauhallisesti työntäen loput omasta pullostaan ystävänsä eteen. Drostan huokasi ja kaatoi loput Artairin tarjoamasta ginistä lasiinsa. Samassa June keinuttelikin paikalle tarjottimen kera hymyillen lämpimästi Artairille.

”Otin vapauden tilata kaikille shotteja.” Hän sanoi vinkaten viekkaasti silmäänsä. Artair naurahti ja Adrian hymyili.

”Hyvästi selvä päivä!” Adrian julisti napaten shotin tarjottimelta.

”Juodaan sille!” June nauroi ja kohotti shottilasin huulilleen kipaten sen ykkösellä alas. Vaalean vihreä neste solahti hänen kurkustaan alas saaden hänet puistelemaan päätään.

”Istuhan alas.” Adrian sanoi siirtyen paikaltaan tarjoten naiselle paikkaa miestään vastapäätä. Drostan ei sanonut mitään, vaan nappasi shottilasin kumoten sen sulavalla liikkeellä kurkkuunsa.

”Absinttia...” Hän mumisi.

Jealous? - Black Dagger Brotherhood fanfic -

2011-01-15T11:21:00.001+02:00

A/N: All the characters belong to amazing J.R.Ward, who made me read 3000 pages during the X-mas holiday... :D I own nothin' but the plot.
I've written this for a fanfiction challenge and decided to post it here as well. :)
_______________

Jealous?

Oh fuck! Vishous thought while he ran out from the bathroom. He was off duty tonight and kind of worried over Butch, who went out with Rhage and Z. It has been hard times with all the Marissa stuff and especially after Butch almost got killed while raiding out with the lessers. Those fucking bastards took him as a hostage and did some dark magic shit over him. There was indeed a part of Omega inside the good old cop now. With heavy steps V walked towards the table and poured some Grey Goose into a glass. He thought about the things happened few weeks ago. It seemed like a bad dream, a really bad one like those, where you wake up covered with sweat screaming your lungs out.

”Yo, V?” Phury's voice came from the corridor and then his multicolored hair appeared in between the door.

”Yeah?” Vishous answered with an exhausted tone.

”We're 'bout to hit to the ZeroSum, you comin'?” The Brother asked with a low tone.

”Dunno... Cop is out there and I need to heal him afterwards....” V answered and turned towards Phury who looked a bit concerned.

”You sure? I mean Rhage called ten minutes ago and said that they're heading home. They took the wheels.” He said and put his hands across his muscular chest.

”Yeah, I'm sure. Stayin' here tonight.” V said casually, but his eyes were dark and obviously worried, he loved Butch like a brother, more than that. They had always been a tight couple, him and that smart-ass cop, from the very beginning. He took a sip from his almost empty glass staring at the window. Phury didn't say anything, he just squeezed his shoulder and then headed back to the main house. Stayin' here for sure... This shit is going to kill him... V's thoughts were pounding in his head making him more and more frustrated. His phone went off and he grasped it with a quick movement;. a text message from Rhage: ”Cop's in bad shape, coming there,” it said and V's hand dropped; he had guessed right.

Half an hour later Butch was lying on his bed, his face was all grey and feeling nauseous. His body was full of cuts and bruises; it had obviously been a hell of a battle. He was barely conscious. V swallowed the Goose and stepperd beside his buddy's body.

”Hey man... How you doin'?” He murmured and eyed the bruises with a concern look on his face.

”V, I'm good, just tired. Took five of those bastards down tonight. It was a shitty battle.” The cop smiled and V sighed.

”Seems so... Cop, listen, this shit is gonna kill you. I'm not sure....” He began, but Butch cut him with a sharp tone.

”Just give me that healing hand of yours and I'll be good as new.” He answered. Suddenly his body spasmed and he curled up to hold his stomach together. V jumped forward.

”Wanna get to the bathroom?” V asked and offered his hand to Butch.

”Fuck. Yeah.” Butch groaned.V pulled his massive body from the bed and walked him to the bathroom. He helped the cop to the sink waited while he threw up. When he had finally emptied his stomach V was ready to give him the healing power of his hand.

”You know, I think I need a shower...” Butch muttered.

”Le' me help you.” V offered and walked him towards the bathtub. Slowly Butch removed his leather pants and ripped off the remains of the tee. With wobbling knees he tried to climb into the tub. When he started to fall V caught him and decided to take a shower with the guy.

”I'm coming there with you cop, just hold on.” He murmured and got rid of his clothes. He turned the tap on and helped Butch to sit down. The tube was huge, it was big enough for both of the Brothers. With a sigh the cop settled himself into the tub and let Vishous to take care of the water. With a slow movement Vishous sat beside his wretched friend and eyed him. He looked like hell.

Fuck. He is in terrible shape, gonna need Havers. He thought. The doc was able to make him sleep over the trauma that vaporazing the lessers had caused. He started to remove the leather glove that covered the glowing hand. Butch's eyes snapped open.

”Shhh, it's gonna be ok, I'm gonna take care of you cop. Just relax.” He said with dark and quiet voice. A warm wave swelled inside him when he floated next to his best friend. He slipped his strong arm behind Butch's broad shoulders and put his glowing palm against his . Butch sighed. His brows relaxed and it looked like his whole being bathed in that healing light. Vishous admired the sight, he could feel the warmth of Butch's body and his now steady breaths and strong heart beats. Slowly the color returned to Butch's face.

”Hell... It feels amazing.” Butch murmured with closed eyes.

”Yeah.” V answered. He couldn't help but staring the solid, muscular face, well formed pecs and strong arms. Butch was really a male with a big M. After becoming a vampire his features had became more noticiable. He looked down at his hips and the masculinity, that showed his power. between his legs, resting semi-hard. He wondered how it felt when Butch caressed Marissa with deep thrusts. And kissed her lips, kissed someone with a passion, with love. He was jealous. Jealous of that feeling, jealous of the things he couldn't even imagine. He was jealous over his buddy, the cop, his room mate.

Whatta fuck? He thought. I'm having wet dreams about my friend? And not for the first time. Fuck this. Shit! His hands were now definately living their own life. The other one slowly stroked Butch's shoulders and the glowy one rested gently on his chest. Butch didn't seemed to bother though, with a relaxed sigh he slowly rested his head against Vishous' shoulder. V just stayed there and let Butch gather his strength, he felt peace and it felt good. He relaxed his arms around now peaceful Butch and closed his eyes.

Life of Sophie -chapter 1.

2011-01-04T21:32:00.002+02:00

A/N Joskus kauan aikaa sitten tämä prologi päätyi tänne Inniin... Nyt muutaman mukavan joululahjakirjan tai pikemminkin yhden kirjasarjan innoittamana tarina saa jatkoa tai alkua, miten vain. Prologi siis täällä (posted on September 2010) Kokonaan omaa tuotantoa.

Tapahtumapaikkana Kalifornia, Burrough. Luvassa mielenkiintoisia yllätyksiä (jotain vampyyreja ;) ), raakaa väkivaltaa, erotiikkaa, huonoa huumoria ja muutama kirjoitusvirhekin vahingossa...

Henkilöt:
Sophie Annabelle Dayton -kirjastonhoitaja
J.K. Bannister - Sophien pomo
Anna Whitman ja Rebecca Whitman - Sophien ystävä ja tämän tytär
Drostan MacCallan - liikemies
Adrian O' Connolly - Drostanin kollega
Artair Lochlainn - LochTechin omistaja, the man
LochTech corp. - maailmanlaajuisesti tunnettu yritys, hieman hämärine kuvioineen

LochTechin hemmojen nimet gaelin kielisiä, kutakuinkin suomennettuna esim.

Artair ( = kotka) Lochlainn (=dangerous invaders, particulary in Scandinavia) , Drostan (= saanut niemensa St. Drostanin mukaan vrt. Tristan) tämän gaelinkielisen toiminnan tarkoitusperä selvinnee myöhemmin ;) More to come.

__________________

Life of Sophie -chapter 1.

Inventaariopäivän uuvuttamana Sophie raahautui pieneen asuntoonsa lopenuupuneena. Hän oli tehnyt rohkean teon pyytäessään inventaariopäivän palkan etukäteen ja ylimääräisestä työstä nuristen herra Bannister oli suostunut ja luvannut maksaa palkan hänen tililleen parin päivän kuluessa. Palkka ei ollut suuren suuri, mutta pelasti tilanteen, sillä 22 dollaria riittivät juuri ja juuri kahden päivän ruokaan ja pesutupaan. 1280 dollaria kuukaudessa ei ollut huima palkka, sillä hänen asuntonsa vuokra ja sähkö söivät suurimman osan palkasta sekä tietenkin pakolliset sairausvakuutukset ja puhelinlaskut. Vuokraa Sophie maksoi mielestään asuntonsa kuntoon ja kokoon nähden liikaa, hän ei kuitenkaan valittanut, sillä hän oli ylpeä itsenäisyydestään. Hänen siskonsa Nellie eli miehensä Stuartin siivellä ja osteli kalliita vaatteita huolimatta siitä, että jonakin päivänä Stuart voisi jättää hänet oman onnensa nojaan. Kotimatkalla Sophie pistäytyi kaupassa ostaen aamiaistarvikkeita sekä muutaman pakasteaterian. Tänään hän oli kuitenkin päättänyt tilata kiinalaista Yong Mein ravintolasta, jossa hänen hyvä ystävänsä Anna Whitman teki silloin tällöin vuoroja. Anna-rukka oli jäänyt yksinhuoltajaksi pienen Rebecan kanssa, kun hänen miehensä oli päättänyt lähteä valloittamaan maailmaa vanhemman naisen pauloissa. Traaginen ja tyypillinen rakkaustarina, oli Sophie ajatellut, kun Anna oli itkien soittanut hänelle pari vuotta sitten. Sophien rakkauselämä oli suurimmaksi osaksi hyvin pinnallista. Hän ei halunnut kiintyä liikaa, sillä uskoi pilaavansa suhteen lopulta liian tylsällä olemuksellaan. Hän oli seurustellut vuotta vanhemman Bradin kanssa opiskellessaan, mutta päättänyt suhteen Bradin muuttaessa toiselle paikkakunnalle, sillä hän ei uskonut kaukosuhteisiin. Satunnaiset yövieraat Sophie pystyi laskemaan sormillaan.

Astellessaan kohti Yong Meitä Sophien ajatukset pyörivät tuon mustan Hummerin ja sen mystisen omistajan ympärillä. Tuo pitkä tumma mies veti häntä puoleensa eikä hän tiennyt miksi. Tuo mysteerimies uhkui vaaraa, jota hän ei halunnut kohdata.

”Soph, mukava nähdä pitkästä aikaa, otatko sen tavallisen?” Tsai Lee Mei tervehti Sophien astuessa ovesta sisään pieneen, mutta kotoisaan kiinalaiseen ravintolaan.

”Taidan ottaa Sichuan -kanaa ja nuudeleita ja muutaman kevätrullan mukaan kiitos.” Sophie vastasi hymyillen.

”Anna on huomenna vasta iltavuorossa.” Tsai Lee jutusteli pakatessaan annostani paperikassiin.

”Ajattelinkin soittaa hänelle.” Sophie vastasi ja maksoi ostoksensa lähtien sitten takaisin kosteaan kesäyöhön. Ulkona hän kaivoi puhelimensa laukustaan ja valitsi ystävänsä numeron. Puhelu hälytti pitkään kunnes Annan hiljainen ääni vastasi.

”Anna.”

”Hei, Tsai Lee sanoi sinulla olevan vapaailta tänään.” Sophie sanoi puhelimeen saaden ystävänsä huokaamaan.

”Niin... Rebecca on ollut kuumeessa ja olen ollut kotona. Huomenna vien hänet äidilleni ja tulen kolmeksi töihin.” Anna kertoi väsyneellä äänellään.

”Oh... Toivottavasti typykkä voi jo paremmin. Ajattelin ehtisittekö lounaalle huomenna?” Sophie jatkoi.

”Hmmm... voisimme ehtiäkin. Missä haluat nähdä?”

”Kävisikö Cuisine World?” Sophie ehdotti.

”En olekaan käynyt siellä pitkään aikaan, käy hyvin. Soitan sinulle kun olemme kirjastolla.” Anna vastasi hyssytellen Rebeccaa, joka ilmeisimmin istui äitinsä sylissä puhelun ajan.

”Nähdään huomenna.” Sophie sanoi iloisesti ja katkaisi puhelun. Hän taiteili puhelimen takaisin laukkuunsa ja suunnisti kulkunsa kohti kotikujaansa. Silmäkulmastaan hän havaitsi mustan Hummerin lipuvan hitaasti häntä kohti, hän kiiruhti askeleitaan toivoen sen ajavan ohi. Auto kuitenkin hidasti hänen vierelleen ja ikkuna rullautui auki; pistävän tummat silmät jykevän karskeista kasvoista porautuivat Sophieen, kapeat huulet vääntyivät vinoon hymyyn saaden Sophien värisemään. Samassa auto kaasutti eteenpäin kadoten kadun kulmasta oikealle jättäen Sophien vapisemaan katukäytävälle.

”Mitä helvettiä tuo oli olevinaan... Ihme mafiosot.” Hän puhisi itsekseen kaivaen avaimet laukustaan. Rappukäytävässä hän huokasi syvään ja sulkeutui kiitollisena hissiin; hän oli turvassa. Hän laski avaimensa oven vieressä kyhjöttävälle lipastolle potki korkokengät jalastaan. Ruoan tuoksu täytti ilman ja hänen vatsansa kurnaisi vastauksena herkulliseen tuoksuun. Sulavalla liikkeellä hän koppasi tiskikaapista syömäpuikot ja rojahti sohvalle nauttimaan herkkujaan. Parin tunnin kuluttua Sophie sammutti valot vaatimattomasta asunnostaan ja rojahti sängylleen. Uni tuli kuin vaanien nurkan takaa ja uneksiessaan hän ajautui tutun tumman hahmon mukaan.

Aamuaurinko paistoi kirkkaana suoraan ikkunasta silmiin, kiroten Sophie vääntäytyi ylös lämpimien peittojensa alta ja raahautui lataamaan kahvinkeitintään. Edessä olisi jälleen työntäyteinen päivä kirjastossa, tällä kertaa ilman herra Bannisteria. Herra Bannister ei koskaan ollut töissä sunnuntaisin, ei edes silloin kun kirjasto oli normaalisti auki ja Sophie nautti näistä päivistä. Yksin hän saattoi antaa ajatustensa vaeltaa ja asiakkaiden palveleminen sujui pehmeämmällä otteella. Sunnuntait olivat hänen lempipäiviänsä, ei kuitenkaan tämä sunnuntai. Hitaasti hän ojenteli jäseniään ja hieroi ohimoitaan; loistavaa, aamu alkoi päänsäryllä. Kiroten hiljaa Sophie marssi kylpyhuoneeseensa ja kaivoi peilikaapista muutaman särkylääkkeen. Edes ajatus Annan ja Rebecan näkemisestä ei tällä kertaa piristänyt häntä. Päivästä tulisi piinallisen pitkä. Vetäistyään punaisen mekon päälleen hän kaatoi kahvin termosmukiin ja nappasi laukkunsa lipaston päältä suunnistaen ulos asunnosta. Ulkona oli hiostavaa ja pilvistä; ukkosen saattoi melkein haistaa raskaassa kaupunki-ilmassa. Nopein askelin Sophie käveli kohti kirjastoa toivoen ettei mustanpuhuva taivas repeäisi ennenkuin hän pääsisi sisälle.

------

Musta Hummer kaartoi kaksitoista kerroksisen teräslasisen rakennuksen pihaan. Auton ovi aukesi hitaasti ja musta design-kenkä astui mustan housun peittämän jalan saattelemana ulos ovesta. Huokaisten tuo mustaan design-pukuun ja viininpunaiseen kauluspaitaan pukeutunut 190 senttinen mies kampesi itsensä autosta napaten mustan salkun kouraansa. Hiljaa itsekseen kiroten hän suunnisti kohti teräksenkiiltävien pilarien varassa hohtavaa katosta ja edelleen rakennuksen ulko-oville. Sointuvasti vinkaisten Hummerin ovet lukittuivat hänen taskussaan olevan avaimen painalluksesta.

”Herra MacCall.” Ovella seisova aseistettu vartija tervehti seisoen ryhdissä. Mies nyökkäsi vartijalle ja astui lasiovista tuon huikean rakennuksen uumeniin.

”Herra MacCall, japanin seurue odottaa teitä kolmannen kerroksen neuvottelutilassa. Herra Lochlainn pyysi teitä huolehtimaan tapaamisesta, sillä hän ei ikävä kyllä pääse itse paikalle.” Tiukkaan harmaaseen liivimekkoon ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut punahiuksinen aulaemäntä selosti kipittäen punaisilla korkokengillään tuon pitkän hahmon rinnalla.

”Kiitos Emma. Sanoisitko Janetille, että tuo minulle juotavaa neuvotteluhuoneeseen. Puolet ja puolet.” Tuo herra MacCalliksi kutsuttu tumma mies vastasi pehmeästi hymyillen.

”Toimitan toiveenne eteenpäin.” Emma vastasi hymyillen. Herra MacCall jatkoi kävelyään suuren hissin oville hipaisten hissipainiketta.

”Drostan!” Tumma miesääni huikkasi aulasta saaden herra Drostan MacCallin kääntymään kannoillaan ja vetäisemään kätensä tummana lainehtivan hiuspehkonsa läpi. Drostan MacCall oli kaikilla mittapuilla mitattuna komea mies, jonka laineikkaat tummat hiukset olivat tyylikkäästi kammatut. Hänen jykevät piirteensä ja hieman kuhmuinen nenänvartensa saivat hänet näyttämään bisnesmieheltä, jolle ei kannattanut vittuilla.

”Adrian, sait viestin herra isoherralta?” Drostan kysyi kohottaen kulmiaan huvittuneena lähes mustat silmät tuikkien.

”Jep. Jälleen kiireinen... Sunnuntaina!” Adrianiksi kutsuttu tummanharmaaseen liituraitapukuun pukeutunut vaalea mies vastasi nauraen. Adrian oli jyhkeän Drostanin vastakohta; hänen seksikäs bedhead-lookinsa ja poikamaisen veikeät kasvonsa tekivät hänestä helposti lähestyttävän hahmon ennenkuin katsoi hänen lähes oransseihin silmiinsä. Useat vannoivat hänen käyttävän piilolinssejä.

”Aasia ei lepää edes sunnuntaina.” Drostan vastasi kuivasti hymähtäen ja kääntyi kohti hissin ovia. Toverillisen hiljaisuuden vallitessa nämä pitkänhuiskeat kookkaat miehet astuivat hissiin siirtyen kolmanteen kerrokseen.

”Herra MacCall, herra O' Connolly, Herra Okinawa, neiti Hoshino ja herra Hitoi odottava teitä neuvotteluhuoneessa, heillä on mukanaan tulkki.” Janetiksi kutsuttu vaalea nutturapäinen sihteerikkö sirkutti Drostanin ja Adrianin astuessa ulos hissistä. ”Virvokkeenne ovat tarjoiluvaunussa, termoskannussa.” Hän jatkoi hymyillen suoristaen mustan neuletakkinsa helmaa.

”Kiitos Janet. Olenko koskaan sanonut, että tummansininen on sinun värisi?” Adrian vastasi iskien silmää. Janet punastui.

”Jos olet Adrian lopettanut Janetin iskemisen, niin voinemme siirtyä aasialaisten vieraidemme pariin?” Drostan sihahti kyllästyneenä; hän olisi mieluummin Nevermoressa juomassa giniä kuin jauhamassa osakkeista ja kaupoista kuivien japanilaisten liikemiesten kanssa. Adrian naurahti ja laski kätensä Drostanin olalle johdattaen tätä kohti neuvotteluhuonetta. Drostanin ilme oli vakava ja asiallinen heidän astuessa sisälle suureen vaaleasävyiseen neuvottelutilaan. Heidän vieraansa nousivat seisomaan heidän tulessa ovista sisään. Tulkiksi otaksuttu rotannäköinen pieni japanilaismies kumarsi heidän suuntaansa ja esitteli japanilaisvieraat hymyillen maireasti. Drostan nyökkäsi jokaiselle ja istuutui suureen nahkaiseen tuoliin. Adrian käveli suoraan tarjoiluvaunulle ja kaatoi kahteen mustaan mukiin termoskannun sisällön, metallinen tuoksu täytti ilman. Nenäänsä nyrpistäen japanilaismies numero yksi aloitti puhumisen viittoen kiivaasti kohti taulua, jolla esiteltiin suuria lukuja sekä teknistä tietoa, jotka kyllästyttivät sillä hetkellä Drostania kuollakseen.

”Hetkinen japanilaismies numero yksi--” Hän sanoi rauhallisen ponnekkaasti saaden tulkkina toimivan rottamiehen nielaisemaan. Drostanin kasvoja lukien tämä toisti saman japaniksi, käyttäen tuon hieman epäkohteliaan ilmaisun tilalla japanilaisliikemiehen nimeä. ”--Herra Lochlainn ei myy kyseessäolevaa laatikkoa alle herra O'Connollyn laskelmien kustannusarvioiden. Uuden materiaalin käyttöön liittyy huomattavia logistisia riskejä, jotka tulee ottaa huomioon valmistuksessa.” Hän jatkoi nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan. Japanilaismiehet muljauttivat silmiään ja kääntyivät kiivaasti keskustellen hiljaa istuneen naisen puoleen. Hieman lapsekkaalla äänellään hän puhui ainakin tuhat sanaa sekunnissa ja sai lopulta toisen miehistä kiivastumaan lisää. Drostan seurasi sananvaihtoa huvittuneena; hän ei oppisi koskaan ymmärtämään näitä kummallisia pieniä liikemiehiä, jotka himoitsivat suuresti LochTech corp:in tuotantoa. Juuri sillä hetkellä hän ei voinut vähempää välittää tulisivatko kaupat vai ei, sillä uusimmalla tuotannolla oli omat tarkoituksensa. Hiljaa hymähtäen hän siemaisi mustasta mukistaan vilkaisten Rubiikinkuutiolla leikkivää Adriania, joka hänkin näytti sangen huolettomalta istuessaan jalka toisen polvensa päällä, ilman pikkutakkia, hihat käärittyinä ylös hänen lihaksikkaita käsivarsiaan. Hitaasti Drostan käänsi katseensa takaisin japanilaisvieraisiin, jotka katsoivat nyt häneen odottavasti. Napakasti viittoen japanilaismies numero kaksi selitti tulkille, joka käänsi pienesti kumarrellen hänen sanansa Drostanille.

”Herra Hitoi sanoo heidän miettivän hintaa ja hän pyytää nöyrästi lisätietoja tästä materiaalista, mikäli herra Lochlainn suostuu niitä luovuttamaan. Herra Hitoi jättää tarjouksen tänään sähköpostiinne ja palaa videokonferenssissa ensi viikolla mikäli olette ehtineet toimittaa tiedot hänelle. Nöyrästi hän ja hänen kollegansa kiittävät teitä ajastanne ja pyytävät teitä osallistumaan illalla heidän kutsuilleen Paradise-hotellilla.” Tulkki seliti hymyillen jälleen maireasti. Drostan tutki japanilaismiesten kasvoja hetken ja nyökkäsi sitten.

”Palaamme asiaan sähköpostitse. Kiitämme kutsustanne ja tulemme mielellämme.” Hän vastasi nousten seisomaan. Adrian hymähti ja ojentautui ylös tuolistaan. Japanilaiset hymyilivät ja kättelivät molempia miehiä.

”Arigato gozaimasu. (= kiitos)” Drostan vastasi ja harppoi Adrian kannoillaan ulos huoneesta.

”Tarvitsen jotain tiukempaa. Nyt heti.” Hän murahti Adrianille, joka läimäisi häntä olkapäähän.

”Nevermoreen ja illalla sushibileet bro. Relaa!” Adrian sanoi naurahtaen.

”Jep, soita iso-L mukaan. Saa helvetti tarjota kierroksen, tai pari tästä hyvästä!” Drostan murisi kumoten loput mukinsa sisällöstä kurkustaan alas jättäen sen tyhjänä Janetin pöydälle. ”Janet, lähdemme nyt. Sammuta valot ja sulje kerros, herra L ei tule tänään paikalle, joten koko putiikin voi laittaa kiinni.” Hän huikkasi heittäen pikkutakkinsa olalleen.

”Selvä se herra MacCallan. Ilmoitan Bryanille, nähdään aamulla.” Janet vastasi arkistohuoneesta.

”Huomenna on maanantai Janet, kuun ensimmäinen maanantai.” Drostan totesi kuin muistuttaen sihteerikköä jostain tärkeästä.

”Ah, tiistaihin siis herra MacCallan, herra O'Connolly...” Sihteerikkö korjasi tullessaan arkistohuoneesta posket punastuneina.

”Tiistaihin neiti Näpsä.” Adrian vastasi hymyillen vetoavasti, kadoten sitten Drostanin perässä hissiin.

Alakerroksessa Emmaksi kutsuttu aulaemäntä huiskautti kättään noille kahdelle miehelle, jotka toverillisesti rupatellen poistuivat rakennuksesta nyökäten ovella seisovalle vartijalle. Naksahtaen Hummerin ovet aukesivat ja valot välähtivät ja Drostan suunnisti kulkunsa kohti menopeliään. Adrian pyöritteli avaimiaan sormissaan ja harppoi vihellellen kohti mustaa Lamborghinia, Drostanille nyökäten hän katosi urheiluautoonsa. Autossa hän kaivoi BlackBerry Torchinsa taskustaan ja naputti viestin L:lle. Illasta oli tulossa sangen herkullinen hän tuumasi käynnistäessään autonsa kehräävän moottorin. Sulavalla liikkeellä hän painoi stereot päälle hc-rapin jyrähtäessä kaiuttimista.

More Updates...Lisää päivittelyä

2010-12-29T17:05:00.000+02:00

Joulu meni jo ja vuosikin vaihtuu. Lisää fiktiivistä tulossa piakkoin I'll promise! Mutta siis nakkasin tuohon vasemmalle tuollaisen "statuksen_mitä meneillään_tmv", jos vaikka siitä saisi ideaa mitä lukea tai muuta. Lisäksi muutama linkki lisätty linkkilistaan, lähinnä kirjailijoita. Suosittelen lämpimästi Silvana De Marin tuotantoa, joista ainakin Viimeinen haltia on saatavilla suomeksi.

_________________

Christmas came and went. New year, new tricks! I'll promise that there will be more my writings in the near future. I made "status" gadget, which contains what I'm currently reading and so on. I added some links as well, mostly writers like Silvana De Mari whose Last Elf is definately worth reading.

Cast a Christmas Spell...

2010-12-18T14:29:00.002+02:00

Merry Christmas, merry Christmas
Ring the Hogwart bell
Merry Christmas, merry Christmas
Cast a Christmas spell
How wonderous the ways of Christmas
Have a merry Christmas Day
Move around the sparkling fire
Have a merry Christmas Day
Find a broomstick in your stocking
Singing you the magic of this place
Join the owls joyous flocking
On this merry Christmas Day
Ding dong, ding dong
Ring the Hogwart bell
(Ring the Hogwart bell)
Ding dong, ding dong
Cast a Christmas spell
Ding dong, ding dong
Make the Christmas morning bright
Fly high across the sky
Light the Christmas night
Merry Christmas, merry Christmas
Ring the Hogwart bell
Merry Christmas, merry Christmas...

(John Williams: Christmas at Hogwarts)

Päivittelyä - Updates

2010-12-17T21:31:00.001+02:00

New layout and some pages. Found out that there's new stuff here, so most of the links are on a separated page. Those pics on the left still work though... Just to spice up the look I think, or just because of my obsessions and imagination? 0:)

Oh and my mad Photoshop skills... So some graphics there as well.

_______________________

Uusi ulkoasu ja lisäsivuja. Löysin Bloggerista uuden ominaisuuden ja pitihän sitä käyttää, joten suurin osa linkeistä löytyy omasta osiostaan. Nuo kuvat toimivat linkkeinä erinäisiin kivoihin paikkoihin edelleen. Pitäähän kuvia olla, että on kiva katsella, tai sitten ne ovat vain allekirjoittaneen iloksi. 0:)

Ainiin ja jotain Photoshop-kötöstyksiäkin löytyy.

Epilogi: Ikuisuus

2010-12-17T21:26:00.003+02:00

A/N: Tässäpä vielä viimonen kurkistus Nathanielin ja Brycen ikuisuuteen.
Stoori on saanut nimen: "Lumihiutalesydän"

Special treat on X-mas 2010:

Epilogi: Ikuisuus

Suolainen ja raikas merituuli puhalsi kasvoilleni auringon kimmeltäessä vaahtopäisissä aalloissa. Silmiäni särki, mutta en voinut lakata tuijottamasta tuota punertavaa kauneutta, joka vajosi hetki hetkeltä meren syleilyyn. Hiekka tuntui pehmeältä varpaissani ja lintujen liverrys täytti sulosoinnuillaan korvani. Ilta oli kaunis. Tunsin lämpimät kädet ympärilläni ja käännyin hymyillen suklaanruskeita silmiä kohti.

”Lähdetäänkö?” Pehmeä ääni kysyi veren punaamien huulien lähestyessä omiani.

”Lähdetään.” Vastasin hymyillen napaten yhdellä sulavalla liikkeellä kristallisen shampanjalasin hiekalta, lasi oli värjäytynyt punaiseksi ja sen reunalla kimalteli pisaroita. Lipaisin kielelläni pisarat suuhuni kuullakseni kehräävän naurahduksen tuon jumalaisen olennon huulilta.

”Olet näemmä päässyt sinuiksi tuon kanssa?” Hän nauroi silmät tuikkien.

”Pikkuhiljaa.” Hymyilin tyytyväisenä nuollen punaisen nektarin tahrimia sormiani autuaana.

”Hmm... menisimmekö sängyn kautta?” Nathaniel kysyi silmät palaen halusta katsellessaan kieleni liikettä lasin pinnalla. En vastannut mitään, vaan pinkaisin yliluonnollisen notkeasti juoksuun ja sekunnin murto-osassa seisoin tuon yleellisen sängyn vieressä. Nathaniel kietoutui ympärilleni vain murto-osa myöhemmin. Ikuisuuteni oli alkanut liekehtivissä merkeissä enkä halunnut tuon liekin sammuvan enää koskaan. Lumihiutale kaulallani kimmelsi kynttilöiden valossa, kun Nathanielin palvovat kädet löysivät jälleen vartaloni joka sopukan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut varoa eikä minun tarvinnut pelätä hänen menettävänsä itsehillintänsä. Kaikki rajat oli rikottu ja ylitetty eikä mikään erottanut minua enää koskaan lumihiutalesydämestäni; Nathaniel, tuo jumalainen petoni.

Aika ei merkinnyt mitään, oli vain ikuisuus.

Magic pt. 9

2010-11-28T12:22:00.001+02:00

A/N because Draco Malfoy is hotter than hell. Yeah, J.K. Rowling owns these amazing characters, except for Ann, Vicky, Janus and the elves, and the wizard world.

___________________________________

Magic pt. 9

“Let me go!” I screamed.

“No, we are going to have some fun first.” He said and ripped my shirt. “Hmm... Nice...”

“You... You ripped my shirt, asshole!” I screamed and started to panic.

“Yes, and oops, there goes the jeans.” He grinned maliciously and removed rest of my clothes. Suddenly I just stopped fighting and closed my eyes. I just lied still and hoped that he would go away, but he didn't. Viciously he thrust into me and I screamed from pain. He raped me and no one made a move to stop him. I couldn't scream and I couldn't move. He had hexed me, and now he was using me for his disgusting manly urges. He violated me physically and mentally. I just kept my eyes closed until he stopped.

“Goyle!” An imperative voice shouted and he stopped. I stared at him with widened eyes tears running down my cheeks. “What did you do moron! Stupefy!” Janus shouted and Goyle lumped against the dining room wall. Suddenly I felt something run off me and I screamed. I was totally naked and shaking on the table covered with bruises and some blood on my tights. Janus took his robe off and covered me with it. “Relax, I'm not gonna hurt you.” He said with a cold voice.

“No... He did... You're all disgusting!” I shouted and tried to stand, but my knees gave up. He grabbed my hand and dragged me with him to the large library room. He put me on the couch and healed my wounds with magic, but I didn't feel any better. I felt horror, pain and numbness, I knew that he would kill me sooner or later. Hour dragged, but I couldn't think anything. I was numb. I sat in my room that Janus had given me, of course there were spells in the windows and door preventing my escape.

“Knock, knock. It's time to tell where's Malfoy.” Janus said quietly and stepped in.

“Sorry... I don't know.” I whispered. If I couldn't save myself, I could still protect the ones I love.

“You do... So spit it out darling. I don't like hurting you.” He warned and sat next to me.

“No. I won't tell you anything. You're all psychopaths.” I grimaced and gulped. I was playing with my life now.

“Well then. Have it your way... Crucio!” He shouted and I felt air running out from my lungs. I felt pain impale through me and I screamed. “Now, where is Malfoy?” He continued while I tried to breath.

“I-i-i w-w-w-i-i-ll n-n-ot t-t-t-ell y-y-you a-a-a-ny-t-t-th-ing.” I stammered and felt the pain again when he cursed me again. I wasn't sure how many of those I could take.

“Well... I will get that out of you sooner or later dear.” He grinned and left me. I tried to breath, but my lungs didn't seem to work... My chest was on fire and it burned every time I tried to catch my breath. I curled myself on the gigantic bed and pulled the blanket over me hoping the pain to end. I fell into a vivid dream and woke up to my own scream. I saw a shadow standing next to my bed.

“Bloody hell that hurts... You're lucky that master wants to keep you himself. Otherwise I would have gotten my ways with you, you filthy muggle bitch.” A voice hissed and then the shadow left. I understood that Janus had charmed my bed also to guarantee my sleep. I was grateful, though I knew he would torture me again. He was a sadistic person and obviously loved to make me scream, not in a way I would like it. He loved to play with me in a very brutal and painful way.

I fell into a reckless dream again and woke up to a small push. I opened my eyes carefully and saw one of elves next to me.

“Miss, master wants you to the dining room. He wants you to wear this dress and to make yourself pretty.” The elf said with a small voice.

“Thanks. What's your name?” I asked sweetly.

“I'm not supposed to chat with master's quests miss.” The elf said and hid his face.

“I won't tell him.” I promised and tried to smile a bit.

“Knotty.” He said and hid his face again.

“Nice to meet you Knotty, I'm Ann. Could you help me a bit?” I asked and the elf nodded. “Could you send a message to Dippy at the Ministry of Magic?”

“Cousin Dippy? Knotty knows Dippy very well...Knotty is not allowed to talk other elves outside the house.” Knotty beamed and then seemed to be ashamed of his sudden exhilaration.

“It'll be our secret... Tell Dippy that Miss Ann needs mister Malfoy here now. Big trouble. Can you do that as soon as possible?” I begged and the elf seemed to hesitate.

“Knotty will try, because miss Ann is so kind.” He promised and disappeared with a snap.

I started to clean myself up. The thickest make up couldn't hide the nasty blue bruise on my cheek. I still tried and after half an hour I was finally satisfied with my looks. I took a painful breath and walked slowly through the corridors towards the dining hall. I really hoped that Knotty could the the message to Draco, and these monsters wouldn't notice anything.

“Well, look at you Miss Langdon. You look nice.” Janus said when I walked into the dining room.

“Save it... I really don't want to speak with you.” I hissed and he scowled at me.

“You know, with the Merwyn The Malicious' book I actually don't need you. Finding Potter is easier though with your co-operation.” He amused.

“I.Will.Not.Tell.You.Anything.” I said with a venomous tone.

“Tut tut, don't be so venomous my love, we could actually have fun.” He said and levitated some salad towards me.

“Fun? You think that torturing and raping women is fun?!? You're sick bastard!” I shrieked and accidently swiped the crystal salad bowl down from the table. It shattered into million pieces.

“Ouch! You broke my mother's wedding gift...” Janus said monotonously and fixed the bowl with a spell.

“Sorry to hear that. I'll bet your mother would've been very disappointed. But hey, wasn't she killed by the Order Of The Phoenix?” I pushed and he snapped.

“That's it! Crucio!” He screamed and I fell backwards on my chair. “I'm trying to treat you nicely, but you make it impossible. You asked for this missy!” He threw the curse again and my world went black. Dead. I was sure that that was it. All together dead. Draco was out there looking for me, hopefully thanks to Knotty. I sighed and the painful darkness surrounded me.

“Well, well bloody Janus Lestrange. Aunt Bella mentioned you couple of times, messing with the dark forces are we?” I heard a familiar voice through the darkness.

“Draco Malfoy... Traitor... Got your girl you know, quite a catch.” Janus hissed and Draco growled.

“You're not getting away with this...” He hissed and Janus laughed.

“Am I not? What are you going to about it... cousin?”

“I'm going to kill you. Like we killed your mother, Janus.” Draco hissed and then I saw a huge lightning.

“Crucio!” Janus snarled and Draco threw a stupefying spell the same time. They both fell backwards.

“Malfoy! He has the book!” I heard Hermione's voice and then someone throw another spell. Suddenly the air was filled with blue and green flames whirling around the hall. The wizards were moving around so quickly that it made me dizzy. Suddenly I saw everything in slow motion; a small figure appeared and bit into one of the death eaters whose spell shot straight towards their master. Janus did react but not fast enough; the spell hit his arm and it burned down with awful scream and smell of a burning flesh. He was furious; with a wave of his wand he put the small creature down and shot Harry straight into his face. Then I saw the small creature, it was Knotty, the house-elf. Hermione screamed and shot an unforgivable curse straight towards Janus who blocked it with a menacing laugh.

“You think you can kill me mudblood? Think again. I'm the dark lord, I've...” His phrase was cut short when a crucio spell hit him and he fell down.

“You're nothing! Nothing! And I will kill you, slowly, I will cruciate you until you're nothing but a pile of pathetic flesh!” Draco shouted and Janus twitched as a nother spell hit him.

“Draco, Draco, stop! He's down, I've got his wand and the book. Leave him be, the aurors are on their way, Draco please...” Hermione begged but Draco was off the limits, he was totally furious and finished his cousin with Avada spell. Hermione stared his ex-boyfriend in shock.

“No.More.Shit.From.My.Family.Ever.Again.” He hissed.

“Draco...” Hermione whispered, but he ignored her. He couldn't handle his fury anymore. With numerous spells he destroyed all there ever was in the room. I drifted into a darkness again.

I wasn't exactly sure how long I was out, but when I woke up, or at least I thought I did, I found myself on a white comfortable bed surrounded by bright lights. I tried to move, but I couldn't.

“Don't move.” A sweet female voice whispered. I tried to turn my head towards the voice but I couldn't. Suddenly I saw Hermione's worried face hovering above me. “How's your back? There are several cracks in your spine, so I had to make you stay still.... Sorry.”

“D-d-raco?” I stammered and she nodded.

“He's outside. He hasn't left your side while you've been out.” She answered and disappeared from my sight. A minute later I heard a familiar voice behind the door and then a gasp next to my bed.

“Ann...” Draco whispered and his face appeared where Hermione had been a minute ago.

“Are you ok?” I asked and he made me a face.

“Am I ok? You're the one with a cracked spine and coma and you ask me if I'm ok...” He started but then his tone melted and he lowered his lips to mine.

“Mmm... How long was I out?” I asked against his careful lips.

“Five months...” He said hesitantly.

“Five? Oh...” I gulped.

“Yes... We were sure that you were gone...” He mumbled and closed his eyes in pain.

“Sorry... But I'm alive... A bit handicapped though...” I said smiling lightly.

“You are... But Hermione has been here all the time... I mean working with spells to wake you up.... And we've been talking...” He continued and looked at me warily.

“Oh... So you're good then?” I asked.

“Yeah... sort of. She wants us to her wedding... And by the way Blaise and Vicky got engaged.” He said smiling a bit.

“Oh my goddess! That's so great! And I would love to participate Hermione's wedding... I mean if you want too.” I beamed and he laughed.

“Let's try to get you on your feet first. I'm so relieved you know... I've been kind of lost without you.” He admitted and my heart melted.

“I love you.” I answered and he kissed me again.

“How's the book? And Janus?” I asked suddenly.

“Janus is dead and his followers are locked up at Azkaban. The book though has some kind of spell on it so that we can't read it... Pages are blank.” He explained and disappeared from my sight.

“I hate when you all do that...” I whined but smiled when Ginny's face appeared above me. She was crying and babbling how glad she was that I was alive and awake.

I was getting exhausted and after a while Hermione ordered everyone out except Draco who refused to leave the room. With a sigh she finally agreed and made a bed for him next to me. With a warning tone she made him swear that he would let me rest and he promised. Then I was out again. This time I dreamed, I dreamed about me and my Slytherin God.

__________________________________________________

Magic pt. 8

2010-11-21T00:36:00.000+02:00

A/N Viimeisen elokuvan ensimmäisen osan (Harry Potter siis) kunniaksi kaivelin tämän seuraavan luvun tästä Draco Malfoy -ficistä.... Käsittämättömätöntä, että se on englanniksi... Unohdin kokonaan, mutta kipinä tähän iski taas, joten jatkakaamme tätä ;)

--- Draco ja muu ihmeellinen velhomaailma on J.K. Rowlingin kynästä, vain Janus, Dippy ja muutama muu hahmo ovat aivoituksieni tulosta.

A/N This is for the last Potter-film, I mean the first half of it. And still cannot believe that I wrote this in ENGLISH!

--- I still don't own Draco or the wizarding world, they belong to the amazing J.K.Rowling.

____________________

Magic pt. 8

The week passed quickly and I managed to get free from work to keep company for Draco, who was impatient and whined about being helpless. Hermione came to check on him and he kept his tongue, though I could sense the tension between them.

“Bones are healed, so no Skele-Gro. He should use a walking stick for a week, but otherwise everything' s back to normal. No headache?” She explained professionally and Draco shook his head. “Good. Then you're ok.”

“Thanks Hermione. Would you stay for tea?” I smiled at her, but she seemed uneasy.

“I..I should get going. Ron's waiting...” She said quietly.

“Oh, sorry to keep you. Talk to you later. Coffee sometimes?” I asked and walked her to the Floo.

“It would be nice. I'm sorry that things between me and your boyfriend are a bit... odd...” She apologized.

“Nothing to be sorry about. He is just stubborn... Well, you know it. But talk to you soon. And Thanks again... for both of us.” I said and hugged her.

“No problem. See you.” She smiled and Flooed away. I sighed and couldn't help myself from thinking the situation between her and Draco. Then a familiar velvet voice interrupted my thoughts.

“Ann!” Draco called and I rushed upstairs a bit panicked.

“What?” I asked frightened.

“Nothing. Come here.” He purred and grabbed my waist.

“Behave mister! You're still recovering.” I gasped while his anxious lips run down to my collarbone and hands brushed my breasts.

“I will not.” He murmured and rolled me under him. “I'm going to make love to you whole night through and you're going to love it.”

“I love you already.” I giggled and fiercely he pressed his hot lips against mine.

And then I was all his. It was magic, it was something I'd missed, something more passionate and something I wanted again and again. And he kept his promise, he gave me all the satisfaction I'd needed, all night through. His expert hands were all over me and his tongue made wonders between my legs. I was totally his. It was nearly four in the morning, when we finally nestled close to each others.

“You're totally healed...” I said and grinned.

“I am now.” He amused and kissed my head.

“I should probably get some sleep... I got go to work...” I mumbled.

“It's Sunday. You've got work on Monday, love.” He corrected and I nodded, I was too tired and too comfortable to answer. “Sleep tight. I love you.”

“Love you too.” I mumbled and fell asleep.

___________________________

Monday morning came sooner than I thought. I dragged myself up from the warmth of bed and took a shower. I was dressed in twenty minutes and tiptoed downstairs. I wasn't alone, my heart jumped when I heard noise from the kitchen.

“Coffee for the undead muggles.” I heard an amused voice saying.

“Morning... I forgot that you will go to work today. So you're starting the supervisor thingie today?” I asked and yawned.

“Yes, today is my first day as an head of the Aurors.” Draco clutched and I gave him a light kiss on the cheek.

“Gosh, it's Monday and Ernie makes me to place the orders for the upcoming week... Lots of booze and food supplies. Nice...” I whined and grimaced.

“I told you that you don't need to work...” He started.

“No. I do. I mean, what I'm supposed to do while you're at work? I cannot just sit here and do nothing. I'm not that kind of woman, you know.” I said sipping my coffee. “Would you please put the toaster on?”

“Sure. But girl, you know bloody well that I've got the Malfoy vault and all that's in there. And of course there's a safe here in the manor too.” He continued ignoring my glares.

“Whoah... Let's not discuss about this any further, ok!?” I snapped and grabbed the toasts. “Besides you already paid my new clothes and I practically live here for free.”

“We've been through this already. Now, excuse me, I need to get dressed.” He said wryly and left me sulking alone. After fifteen minutes he came downstairs fully dressed in his black suit. I stood up and went to the living room to give him a goodbye kiss. He glanced at me first, but then wrapped his arms around me and buried his face into my messy hair.

“Sorry...” I started, but he interrupted my apology with a deep kiss.

“I have to go. Are you ok?” He asked quietly.

“I am, if you are.” I answered and he smirked. He gave me a small kiss and squeezed me against him and then activated the Floo. Then he was gone with the green flames.

I sighed and went to get my purse and jacket. I rushed out and practically ran to the pub. It wasn't open yet, but Ernie, the chubby round faced half wizard was already there. Ernie was a wizard only from his father's side, his mother was a muggle like me, and they ran the pub for several years before Ernie took in.

“Ann! How are you girl? Is your man ok?” He asked and gave me a hug.

“I'm fine Ernie thanks. Yes, he is ok. He went to work today.” I laughed and hugged him back. Ernie was kind and very bubbly man with an excellent knowledge over muggle beers and ciders as well as the wizard ones. He had been delighted when I came in to ask for a job with Draco. He knew Draco very well and hired me right away. I liked to work for him, though bar work wasn't always the most pleasant job to do.

“Hey Ann...” He came to hesitantly while I was checking the cider cans at the storage room.

“Yeah?”

“Well... You were gone a while and I had to make Jess work extra hours and that kind of cost me a lot... So basically according to law I can only pay you for three days...” He said and gulped.

“It's ok. I knew that you were in trouble while I was gone. So don't worry, I'm good. Besides, I live with Malfoy, remember?” I grinned and he beamed.

“True. They've got loads of gallons.” He said.

“Yeah...” I muttered and continued counting the cans.

The usual customers were older men and some lunch eaters, who came to grab a sandwich or salad. I liked morning shifts because the people weren't so drunk or trying to hit me. The pub was traditional english pub with brown and green interiors. The rusty steel sign outside said “Chalice of malt”, it was old and belonged to Ernie's father. The name was supposed to sound muggle, but for me it was kind of funny, in a cute way. I didn't notice when two brown haired guys marched in in their robes. Ernie served them with firewhiskey and I could tell that they were wizards. The other was quite fat, but had a nasty scar on his cheek. Both of them had black circles around their eyes and their faces were pale. They hadn't probably slept much lately. They glanced around the pub while discussing quietly. Something told me that they weren't the nicest persons to be around, so I kept myself busy behind the bar.

“Oi, barkeeper!” I heard them call on Ernie.
“Yes Mr. Grabbe?” Ernie answered.

“Ernie old mate, have you heard anything about Malfoy lately?” He asked.

“Erh... No How's so?” Ernie answered hesitantly this time.

“Well, it would've been nice to catch up with him sometime. For old times' sake.” He continued grimacing venomously.

“Oh... well I will pass the message forward.” Ernie said and hurried to pour them another whiskey. “It's on the house.”

“Great.” They grinned and sipped the glasses empty. They hadn't notice me and I decided to stay hide.

“Goyle, it's time to go. We can pay a visit later. We need to get to Janus and tell him that Malfoy has been here. The barkeeper lies.” Grabbe hissed quietly and I gulped. Who were these people? I watched them to walk out and then rushed to Ernie.

“Ernie! What's going on?!” I snapped.

“T-they were Vincent Grabbe nad Gregory Goyle... M-malfoy's old friends, the sons of D-d-d-eatheaters... T-t-they're malicious people.” He stammered.

“Death what? What are you talking about?! Answer me goddamit!” I shrieked out and he shuddered.

“D-d-deatheaters... The ones who followed the Dark Lord during the great war. It was five years ago. That's when Draco's mother got killed and his father was sent to Azkaban. He escaped and got killed by Harry Potter and his own son...Thing have been different after that; there's many bitter dark wizards, who try to wake up the most evil things again and that's why we need aurors, like your Draco and Potter.” He explained and sighed.

“And this has to do with the attack, where Draco nearly got killed?” I summed up.

“Y-yes.” He mumbled.

“Shit... Shit! Do me a favor; if they come back, don't tell them anything. Don't tell them about me. I need to talk to Draco and Harry about this.” I said and he nodded. We continued working, though I kept glancing towards the door all day, but they didn't return.

“I was so exhausted when I got home. I made myself a cup of chamomile tea to calm my nerves. I fell a sleep on the sofa and didn't hear Draco's appearing from the Floo. I was totally asleep, when I felt cold hand around me and warm breath against my neck.

“No, no! Get away from me!! Don't...Please!!!” I screamed and my eyes threw open in panick. “D-d-d-raco?”

“It's ok, love. I'm here. It was only a bad dream.” He murmured, I buried my face against his chest and wrapped my arms around him tightly. “What's wrong? I thought about you all day... After this morning and now...”

“I-I-I...We...There was...Some old friends of yours...” I managed to blurp out. He wrinkled his brows looking at me sharply.

“My friends... what?!!! Ann, you've got to tell me!” He shouted and shook me.

“I-I-I... E-ernie told me about the war and Deatheaters...They were Grab and something...” I whispered and his eyes went dark.

“Grabbe and Goyle... Fuck, this is not good. What are those two morons up to. Fuck...” He hissed. “What else happened? Tell me, love?”

“They came in and asked for you. Ernie didn't tell them anything and then I heard them talking about some Janus and something that they need to tell him. I don't know! Please... I don't want to lose you again!” I whispered tears running through my eyes.

“Shh... You're not going to lose me, love. I'm not going anywhere. I will not leave you, ever. I will protect you, it's ok.” He whispered and grabbed me into his lap hugging me gently.

“I think they've got the book...” I mumbled and sobbed against his black suit. The white shirt was probably ruined by now from my mascara, but he didn't care. He just held me and let me gather myself.

“I know. I need to meet Harry and Blaise tomorrow.” He said quietly and kissed me gently.

“Please, be careful...” I whispered and he squeezed me.

“I'm bloody Malfoy, remember?” He whispered and grinned. I smiled lightly and he kissed my eyes. “That's better.”

“What do you want for dinner?” I asked with a small voice and he clutched.

“I think that I'll take care of that.”

“Ok.” I muttered and rest my head against his warm chest. I breathed his scent and felt a sudden relief. I was home, he was there, he would protect me. “Draco?”

“Yes, love?” He asked softly.

“I feel safe with you. Please, don't ever walk away. I love you Malfoy.” I whispered and felt him gasp.

“Ann-Marie... I love you too. I haven't ever felt so complete. You're my light in the dark.” He murmured, and I raised my head to see his grey eyes looking at me full of emotion, I smiled.

“What are we going to eat?” I asked when my stomach announced about my lack of nutrition.

“Chinese. Coming right up.” He said and dialed the number for the small chinese place close to my work place. I smiled and went to get our chopsticks. We decided to watch some vampire movies while eating.

I woke up tired next morning. Draco was still asleep so I tiptoed quietly to the bathroom and took a quick shower. I looked out from the window, it was cold and windy. Quite depressing weather, and it didn't lift up my mood to notice that we'd ran out of coffee. I ran back upstairs and jumped to the bed. Gently I kissed Draco's lips and brushed his smooth blond hair away from his eyes. Slowly his eyes opened and a dreamy smile lightened his face. I kissed him again and felt his arms wrapping around me.

“Morning gorgeous.” He whispered.

“Morning hun, hey we're out of coffee... Could you please hex some? I definitely need to be caffeinated before work.” I begged and he smirked.

“My wand?”

“Here... Thanks love. By the way, I love your hair.” I smirked and kissed him.

“Mmmm... Can I be useful some other ways this morning Miss Langdon?” He purred and I smirked again.

“Sorry, gotta rush. But I'll keep that in mind. Love you!” I clutched and rushed downstairs. There it was the great smell of freshly toasted coffee, the black coffeemaker making me strong Arabic coffee. I smiled and thanked Merlin, that I had a wizard in the house. He was very handy. Suddenly I felt a warm breath against my neck, I smiled. I turned around wrapping my arms around his neck. His silvery eyes were full of love and his sexy tangled hair made him look like an angel. A bit fallen one though. I smiled and kissed him lightly.

“How about I'll come to get you for a lunch today?” He murmured into my ear and made me gasp.

“Sure... I would like that.” I whispered while his lips attacked my neck and my earlobe. An hour later I was ready to go to work, of course Draco didn't let me go so easily, so we end up making out on the dining table. He just was so passionate and irresistible.

I was still tired, but in a better mood thought the grey clouds were hanging low from the sky reminding me of the cold and wet Britain winter. I opened up the pub's door and greeted Ernie and Sam, who had already worked for two hours. Suddenly Ernie stopped and gulped.

“Mr. Goyle, Mr. Grabbe... What can I do to you at this hour in the morning?”

“Well Ernie... Mr. Lestrange is kind of disappointed that you didn't mention Malfoy's new shag working here.” Goyle hissed. I held my breath and slowly sneaked to the storage room hoping that they wouldn't find me.

“So, where is she?” Grabbe asked and stepped around the counter. I gulped and closed my eyes, this wasn't happening.

“She... S-s-she h-h-hasn't shown up y-y-yet...” Ernie stuttered.

“Really?” Goyle asked and started to walk towards the storage room. I felt a strong arm grabbing my hand and a rotten breath against my neck. “Well, well... She's hot. Malfoy still got the taste, though she is a muggle.” He dragged me out, while I desperately tried to squirm away from him. His held from my hand stiffened and I screamed from pain. He grinned evilishly.

“She is a piece of hot one.” Grabbe laughed and they dragged me out and left pale and trembling Ernie standing in the middle of the room.

“Let go of my arm, pig!” I lunged and felt another strong hand grabbing my hair. I winced from pain.

“Shut up bitch!” Goyle hissed and suddenly I felt the world spinning around me and then it was just darkness, I collapsed.

I opened my eyes. It was dark and wet and I couldn't see anything. I tried to scream, but no sound was coming from my mouth. It was some kind of basement and I could feel the cold breeze from the ground and I shivered. I heard a door creaking and steps coming down from the stairs. I moved backwards against the wall and hoped they wouldn't find me.

“Lumos.” A harsh snarling voice said. “Well, well, sleeping beauty finally woke up.” And then pale face with a narrow face and icy cld blue eyes came to my sight into the pale light coming from his wand. “I'm Janus Lestrange. You're Ann right? Malfoy's girl... Well, he does tend to get all the beauties. Will you join me for dinner?” His tone was calm and his black hair was shiny and made him look like a vampire. I shivered, he was a nightmare. He grabbed my arm and I had to stood up and follow him upstairs. It was a huge manor, bigger than the Malfoy's. It was decorated with Baroque style carvings and furniture, the dining hall was enormous. He lead me to the table and made me sit next to him. I was actually served by three house elves who looked afraid of their master. I felt sorry for them and already hated being there and hated that arrogant vampire looking wizard.

“Eat. I don't like skinny women.” He said and smiled. The smile made his face look even more terrifying. “Oh I forgot, the spell... I would like to have some chatting company since those two morons aren't that intelligent.” He waved his wand and I winced. “Now, how was your morning dear?”

“Like you care. Why are you doing this? Are you stupid enough to believe that you could get Draco into this with you?” I shouted and stood up.

“No. Our intention is to get Potter here and kill him. The Dark Lord will rule again. I WILL rule.” He hissed and forced me to sit down with a single wave of his hand. I scowled at him and refused to eat.

“Now. We have to find a nice way to spend our time while your precious Malfoy and his friends get here. I have few suggestions, but I would like to hear some of yours.”

“Fuck you. If you touch me, I will kill you.” I hissed and scowled at him.

“Tut tut, watch your tongue missy. That attitude doesn't fit to your lovely looks.” He amused and clapped his hands. Two elves appeared and took the dinner plates away. “Join me for a whiskey, will you?” He said and left the room. I stared after him and tried to figure out how to get out of there. I knew that the house was charmed, so I couldn't leave, but my mind made another plan. I smiled and hoped that Draco would save me, soon.

“Well well... I think I would like to try some... Because I know that Malfoy likes quality, so let's find out if you have some.” A harsh voice said and grabbed me painfully.

Life of Sophie -prologi

2010-09-27T21:32:00.001+03:00

A/N Täysin omaa tuotantoa, kiitos ja kumarrus suurille innoittajilleni; kaikille niille kirjailijoille jotka viidyttivät ahdistusta täynnä olevia hetkiäni kesän aikana, Jotain uutta siis... Vanhakin jatkuu, jossain vaiheessa.
_____________________________________________________
Life Of Sophie - prologi

Ilmastointi oli jälleen rikki. Sophie nousi hitaasti nuhjuiselta sohvaltaan ylös ja raahusti avaamaan vaatimattoman asuntonsa ikkunan. Kalifornia oli mukava paikka asua, mutta ilmasto ei ollut kesäisin Sophien mieltymyksien mukainen. Pohjois-Dakotassa opiskellessaan hän sentään sai viettää kunnon talvea ja kesäkin oli siedettävämpi. Huokaisten hän avasi ikkunan nauttien pienestä tuulenvireestä, joka vilvoitti hänen nihkeää ihoaan. Hänen 35 neliöinen kymmenennessä kerroksessa sijaitseva asuntonsa Burroughin laitamilla oli vaatimaton ja vanha. Hän oli yrittänyt tehdä siitä kodin tuntuisen lämpimillä väreillä. Asunnon huonetta hallitsi ruosteenruskea pehmeä matto, jonka keskellä sijaitsi hieman kolhiintunut kahvipöytä. Nuhjuisen ruskean sohvansa Sophie oli hankkinut kierrätyskeskuksesta. Pehmeä takorautapäätyinen vuode mahtui juuri ja juuri asunnon makuusyvennykseen ja seinälle hän oli ripustanut kauniin maisemajulisteen muistuttamaan häntä kotiseudusta. Asunnon pienessä keittokomerossa mahtui puuhailemaan kahden levyn hellalla juuri ja juuri yksi ihminen. Jääkaappi piti normaalia äänekkäämpää hurinaa ja vesihana oli hyvin vanhanaikainen erillise hanoineen. Kylpyhuoneessa oli pieni suihkukaappi ja vanha pesukone, jonka hänen huonetoverinsa oli lahjoittanut hänen mukaansa opiskelujen päätyttyä. Sophie oli valmistunut kymmenen parhaimman joukossa englannin kielisen kirallisuuden osastolta. Nuoresta iästään huolimatta hän oli valmis kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentuntija. Opiskelu oli vienyt häneltä kolmisen vuotta ja vaatinut veronsa; hänellä oli Burroughissa vain yksi ystävä, loput olivat jääneet Dakotaan, jos heitä ystäviksi saattoi kutsuakaan.

Kirjaston palkalla Sophie sai maksettua vuokransa ja sähkölaskun, mutta loppukuusta hän laski pennosensa tarkkaan. Keittokomeron hyllyllä keikkuva vanha hillopurkki oli täynnä seteleitä; suurimmaksi osaksi dollarin arvoisia. Sophie nappasi purkin hyllyltä ja levitti sisällön kahvipöydälleen; 22 dollaria ja 30 senttiä ja sen pitäisi riittää viikoksi. Huokaisten hän keräsi sisällön takaisin purkkiin ja asteli kylpyhuoneeseen. Hän nosti katseensa peiliin, josta häntä tuijottivat kapeat ja sirot kasvot ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen. Hänen toinen silmänsä oli hieman pienempi kuin toinen ja suu hieman epäsuhtainen. Jonkin asteikon mukaan hän oli kaunis, mutta peilikuva kertoi totuuden: tavallinen, liian tavallinen. Hän ei koskaan käyttänyt meikkiä; ripsiväri ja huulikiilto kuuluivat meikkipussin arsenaaliin ja hänen mustasankaiset silmälasinsa kehystivät hänen kasvojaan ja piilottivat stressin ja väsymyksen merkit silmien alta. Sophie ei ollut pitkä, mutta siron luustonsa hän oli perinyt äidiltään ja hän käyttikin mielellään korkokenkiä korvatakseen puuttuvat sentit pituudestaan.

Huuhdeltuaan kasvonsa hän asteli vaatekaapilleen ja kaivoi esiin kevyen vaaleanharmaan kesämekkonsa ja tummanharmaan neuletakkinsa. Asu oli sopivan kevyt, mutta tarpeeksi lämmin kirjaston ilmastoidussa hallissa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo Burroughin kaduilla päämääränään kirjasto. Luvassa olisi inventaariopäivä, joten lounastauko jäisi hyvin lyhyeen ja kotiin pääsisi vasta iltamyöhällä. Astellessaan kirjaston katosta kohti Sophie huomasi mustan tummalasisen Hummerin pysäköitynä aivan kirjastoa vastapäätä. Samassa auton ovesta astui ulos pitkä ja harteikas mieshahmo, joka pälyili ympärilleen. Nopeasti Sophie kiiruhti ovelle näpräten vapisevin käsin oven auki ja pujahti sisään; hän ei halunnut jäädä tekemään lähempää tuttavuutta tuon uhkaavan hahmon kanssa. Sälekaihtimen raosta hän katsoi kuinka mies asteli tien yli jatkaen kirjaston ohi. Hän oli ainakin 195 senttiä pitkä ja kaikesta päätellen erittäin lihaksikas, hänen tummat, hieman viininpunaiset olalle ulottuvat hiuksensa aaltoilivat kasvojen ympärillä. Nenä oli suora ja leuka hyvin vahva. Yllään hänellä oli pitkä musta takki ja jalassa mustat farkut sekä maihinnousukengät. Enempää Sophie ei ehtinyt nähdä sillä hänen pomonsa herra Bannister astui samalla hetkellä ovesta sisään luoden häneen terävän katseen.
”Huomenta J.K.” Sophie toivotti ja asteli henkilökunnan huoneeseen keittämään teetä. Herra Bannister ei sanonut mitään, mutta seurasi kuitenkin Sophieta huoneeseen.
”Maryann laittoi mukaan skonsseja.” Hän sanoi ja nakkasi paperipussin pöydälle. Sophie hymyili ja kaivoi esille kaksi teekuppia.

9. Pyhä pyhäpäivä

2010-08-28T22:51:00.004+03:00

9. Pyhä Pyhäpäivä

Aamupäivällä heräsin sikeästi nukutun yön jälkeen entistäkin väsyneempänä. Olimme valvoneet vielä hetken jutellen tapahtuneesta. Bran makasi kyljellään vierelläni nojaten käteensä katse tiiviisti minussa.

”Huomenta...” Sanoin hiljaa haukotellen.

”Olet väsynyt.” Hän totesi sipaisten poskeani.

”Olen... liian väsynyt. Paljonko kello on?” Kysyin uneliaana yrittäen kurottaa kännykkääni.

”Yksitoista. Nuku vain. Teen sinulle lounaan myöhemmin, nuku vain.” Bran vastasi vetäen minut kainaloonsa.

”Mmmm, ehkä hetkisen voisin vielä...” Mumisin vaipuen jälleen suloiseen uneen.

Heräsin suloiseen pannukakkujen tuoksuun muutama tunti myöhemmin. Bran istuskeli kirjastohuoneessa lukien Nick-sedän muistiinpanoja tassutellessani mustassa shortsipyjamassani hänen selkänsä taakse. Kiersin käteni hänen kaulaansa ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa.

”Pannukakkuja...” Mumisin hiljaa ja hän naurahti.

”Joko olet hereillä?” Hän kysyi kiepsauttaen minut helposti syliinsä.

”Olen. Olet tehnyt minulle pannukakkuja.” Toistin rutistaen häntä hellästi.

”Taipumukseni on osata olla täydellinen poikaystävä.” Hän vastasi hymyillen omahyväisesti.

”Olet täydellisempi kuin täydellinen.” Vastasin painaen nenäni hänen poskeaan vasten.

”Onko se mahdollista?” Bran kysyi nauraen.

”En minä tiedä, mutta sinä olet.” Vastasin vakuuttaen.”Pannukakkuja?” Kysyin sitten anova ilme kasvoillani.

”Keittiön siis.” Hän vastasi vetäen minut mukanaan ylös. Ryntäsin hänen edellään keittiöön ja löysin kuin löysinkin kasan kuohkeita pannukakkuja lieden vierestä.

”Siirappi! Missä?” Hihkuin lastatessani lautaselleni kolme kuohkeaa kullankeltaista pannukakkua.

”Tässä. Miten ihmeessä noin pieneen naiseen mahtuu tuollainen määrä ruokaa?” Bran kysyi katsellen pannukakkuriemuani.

”Helposti. Yölliset aktiviteetit pitävät linjat kurissa...” Vastasin ja haarukoin suuni täyteen.

”Aktiviteetit?” Bran kysyi nostaen kulmiaan.

”Partiointi! Puhuin partioinnista!” Vastasin mulkaisten häntä kulmieni alta.

”Ah niin, raskas työ vaatii raskaat huvit.” Bran totesi huvittuneena.

”Aivan niin.” Myönsin ja kulautin pannukakut alas kahvilla. ”Voisikin syödä vielä muutaman...” Mumisin sitten saaden Branin nauramaan ääneen.

”Moni nainen olisi kauhuissaan pannukakkumässäilysi kanssa, linjat kärsivät.” Hän totesi. Katsoin häntä hetken irvistäen ja lastasin uuden satsin pannukakkuja lautaselleni.

”Linjoissa jotain vikaa vai?” Kysyin kiusoitellen.

”Ehm, en menisi sanomaan niinkään... Päinvastoin.” Hän vastasi ja nappasi vyötäisiltäni kiinni hamuten niskaani.

”Heeeiii, pannukakut putoavat lautaselta!” Kiljaisin nauraen ja kiemurtelin vapaaksi hänen otteestaan.

”Ah niin, pannukakut.” Bran nauroi ja istuutui alas pöydän ääreen.

”Mitäs tänään olisi ohjelmassa?” Kysyin santsattuani toisen annokseni Branin tekemiä pannukakkuja kurkustani alas.

”En välttämättä suosittelisi partiointia, sillä muinaiset eivät ehkä pitäneet viime vierailustasi...” Bran mietti ääneen. ”Olet turvassa täällä, kunnes keksimme mitä teemme ja miten estämme heidän suunnitelmansa.” Hän huomautti, nyökkäsin hyväksyvästi hänen ehdotukselleen.

”Mitäs sitten keksitään?” Kysyin hetken päästä.

”Tylsistynyt?” Bran kysyi kulmiaan kohottaen. ”Voisin tietää, miten ajan saisi kulumaan paremmin...” Hän jatkoi lähestyen minua hitaasti. Ahnaasti huuleni sulivat hänen huuliinsa vaipuen jälleen maagiseen euforian tilaan, ilman vaatteita. Käperryin Branin kainaloon nauttien kiireettömästä hetkestä torkkuen hämärän rajamailla. Havahduin ulkovelta kuuluvaan koputukseen ja Dorianin närkästyneeseen ääneen.

”Huoh, miksi ikinä kutsuin hänet sisään, tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä...” Jupisin raahautuessani sängystä ylös kiskomaan hupparia ja collegehousuja päälleni.

”Nukkumassa? Tähän aikaan?” Dorian narisi mulkoillen minua kulmiensa alta.

”Muutkin kuin kuolleet makaavat sängyssä päivisin Dorian.” Sähähdin ja jäin odottamaan selitystä.

”Velhopoika täällä?” Hän jatkoi rojahtaen sohvalle istumaan.

”Dorian... Mitä helvettiä teet täällä?” Ärähdin ja kiskoin hänet ylös sohvalta.

”Muinaiset ilmestyivät kryptaani ja halusivat minut mukaan prohjektiinsa... sanoin kyllä ja nyt tehtävänäni on tuhota vampyyrintappaja...” Dorian selitti ja seisoi vaivautuneena paikallaan minun tuijottaessa häntä ärsyyntyneenä.

”Ja sinä et tietenkään voi vastustaa kiusausta?” Vastasin odottaen lisää selvitystä.

”Liv... Minä...” Dorian aloitti mutta keskeytti sitten Branin saapuessa paikalle ilman paitaa pelkissä farkuissa. ”Bran... Olin juuri kertomassa Liville...”

”Dorian... Eikö sinun kuuluisi maata kryptassasi taju kankaalla?” Bran kysyi pisteliäästi kaapaten minut syleilyynsä.

”Okei, nyt riittää. Ette pidä toisistanne, mutta voisimmeko silti tulla toimeen ja yrittää saada nuo helvetin verenimijät lopettamaan Netherwoodin tai koko maailman terrorisoinnin?” Kivahdin mulkoillen kumpaakin yliluonnollista miesolentoa kyllästyneenä. ”Noniin hammaspoika, kakista ulos mikä on ongelma?”

”Hammaspoika? Keksit söpön lempinimen vampyyrille? Saalistajalle, pelätylle yön valtiaalle?”

”Pelätty? Kiesus Dorian... Olet kuin koiranpentu verrattuna muinaisiin, joten jätetään machoilut sikseen ja mennään asiaan, ok?” Tuhahdin Branin seuratessa sanailuamme vaitonaisena.

”Bran... Oletko kertonut jo naisellesi miksi olet Netherwoodissa?” Dorian kysyi äkkiä saaden yleensä niin viileän ja hallitun Branin värähtämään. Katsahin kysyvästi Braniin, joka tuijotti vaaleaa vampyyria murhaavasti.

”Bran?” Kysyin hölmistyneenä saaden Dorianin myhäilemään omahyväisesti; hän nautti tilanteesta.

”Niin... Äitini... on parantaja, töissä sairaalassa. Tulimme hänen töidensä perässä.” Bran vastasi silminnähden viileästi, mutta saatoin nähdä hänen silmissään välähtävän varjon, joka peitti alleen ilmeisen salaisuuden, jota hän vältteli paljastamasta.

”Kerrohan velhopoika lisää, miksi äitisi anoi siirtoa?” Dorian yllytti haastavasti.

”Asia ei kuulu sinulle verenimijä.” Bran sähähti, mutta ei jatkanut kertomustaan.

”Okei... Dorian, sinulla oli kerrottavaa, joten kerro? Bran, juttelemme myöhemmin.” Vastasin kyllästyneenä ja sinkosin vaativan katseeni Dorianiin, joka nojasi itsevarmana sohvan selkänojaan.

”Muinaiset ovat pyytäneet minua mukaan suunnitelmaansa... toisin sanoen Violet on ja minun on toteltava... Minun siis tulee tappaa vampyyrinmetsästäjä” Hän selitti tuijottaen Brania, joka nosti kulmakarvaansa ja risti kätensä rinnalleen.

”Okei? Sitten menet mukaan ja yrität keksiä miten helvetissä saamme heidän aikeensa pysäytettyä. Minua et hengiltä saa... Ajatus rabieksesta ei tosin sekään kuulosta järin kiehtovalta... Haltiat ehkä osaisivat auttaa...” Pohdin ääneen unohtaen kahden ilmeisen mahtailunhaluisen miesolennon olemassaolon.

”Erhm...Viall on suuttunut minulle ja No'yel on haavoittunut... Hän joutui Muyn kanssa kamppailuun ja menetti toisen kätensä...Kaikki alkoi kun minä... siis...” Dorian sanoi hiljaa ja loi katseensa maahan.

”Dorian?! Mitä SINÄ oikeasti olet tehnyt?!” Tivasin vaienneelta vampyyrilta.

”Liv, annetaan olla tältä päivältä, meidän on selvästi laskettava Dorian ulos suunnitelmasta.” Bran sanoi hiljaa ja tarttui minua hartioista.

”Ei. Mitä Dorian vihjaili?” Kysyin katsoen haastavasti hänen ruskeisiin silmiinsä.

”Minut karkotettiin. Tai äitini uhrautui ja pyysi saada poistua Irlannista kanssani.” Bran vastasi lyhyesti.

”Miksi?” Kysyin saaden hänet hermostumaan.

”Niin Bran, kerrohan?” Dorian sanoi herttaisesti saaden Branin mulkaisemaan häntä vihaisesti.

”Käytin mustaa magiaa...” Bran vastasi rehellisesti, mutta ytimekkäästi; tuntui kuin hän olisi hävennyt kertoa enempää.

”Öh...Okei... Miksi?” Kysyin hiljaa tuntien levottomuuden kipristelevän vatsassani.

”Yritin pelastaa rakastettuni, herättää henkiin kuolleen...” Bran vastasi hiljaa.

”Mustaa magiaa? Mustaa magiaa?!?! Etkö sinä nimenomaan vannonut olevasi vaaraton ja käyttäväsi vain druidien taikoja?! Kadotkaa, molemmat, NYT!” Huusin nieleskellen kyyneliä. Vaitonaisesti Dorian kääntyi kohti ovea Bran kannoillaan, kumpikaan ei puhunut mitään astuessaan ulos ovesta. Paiskasin sen kiinni niin, että lasit helähtivät. Itsekseni jupisten kirosin miehet alimpaan helvettiin ja marssin huoneeseeni läimäyttäen senlkin oven tarpeettoman kovaa aiheuttaen taulun putoamisen seinältä. Taulun lasi hajosi pirstaleiksi lattialle ja äänekkäästi kiroten rojahdin sängylle välittämättä sotkusta, vaistoni oli ollut oikeassa; Braniin ei voinut luottaa.

En kuullut oven ääntä, kun Nick-setä saapui kotiin matkaltaan ja asteli huhuillen ympäri alakertaa. Olin kaiketi nukahtanut, sillä havahduin Nick-sedän huolestuneeseen ääneen korvani juuressa.

”Liv? Oletko kunnossa?” Hän kysyi ravistaen varovasti minut jälleen elävien kirjoihin.

”Äh... Olen...” Mumisin tyynyyni ja kiskoin peiton pääni yli.

”Erhm, menen kirjastoon...Tutkin hieman asioita ja minulla olisi sinulle vakavaa asiaa, joten kun olet päättänyt lopettaa piileskelyn, tule kirjastoon.” Nick-setä jatkoi hieman ärsyyntyneenä ja tallusteli ulos huoneestani huokaisten syvään.

”Vakavaa asiaa... ARGH! Vihaan elämääni!” Puhisin ääneen ja kampesin itseni ylös sängystä. Päätin vaihtaa ylleni treenivaatteet ja mennä juoksemaan hikilenkin ja ehkäpä myös hakkaamaan säkkiä. Saatuani vaatteet pääleni hipsin kirjastohuoneeseen, jossa Nick-setä tutkiskeli papereitaan pöytänsä takana.

”Noniin... Sinun Branisi...” Nick-setä aloitti vilkaisten minua merkitsevästi silmälasiensa yli.

”On sekaantunut mustaan magiaan, entä sitten? Ah niin, puhumattakaan muinaisista hammaskavereista, jotka haluavat väkisin koko ihmiskunnan hengiltä ja Dorianista, jonka pyhä tehtävä on tuhota tieltään se ainoa este eli Liv Moreti, demoninmetsästäjä, joka ei koskaan saa elää normaalia elämää eikä saa normaalia poikaystävää...Oliko muuta?” Kimitin masentuneena ja lysähdin sohvalle.

”Ahaa... Mieshuolia siis... No, Branista näemmä tiesitkin... Hän tosiaan yritti herättää mustalla magialla kuolleista rakastettuaan. Hän kuitenkin epäonnistui siinä saaden maailmoiden välisen tasapainon järkkymään. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hänen äitinsä uhrautui ja anoi karkoitusta maasta ja samalla hän menetti yhden aisteistaan... poikansa tähden.” Nick-setä selitti tullen istumaan sohvan käsinojalle. Katsoin häntä kauhuissani enkä voinut uskoa korviani; Bran oli yrittänyt pelastaa rakastettuaan ja hänen äitinsä oli pelastanut Branin.

”Siis... aistin? Tarkoitatko että hänen äitinsä on mykkä tai...tai...” Änkytin häpeissäni muistaessani purkaukseni Branille aiemmin päivällä.

”Niin, näkönsä. Hän on sokea.” Nick-setä totesi.

”Sokea? Mutta hänhän on sairaalassa töissä, miten hän...”

”Hän on parantaja, hän tarvitsee käsiään.” Setä selitti ja katsoi minua kulmat rypyssä.”Mitä täällä on tapahtunut minun poissaollessani?” Hän jatkoi tiukkaan sävyyn.

”Huh? Siis menimme tutkimaan muinaisten pesää ja jouduimme väijytykseen ja olen jättänyt partioimatta, koska No'yel loukkaantui kamppailussa erään muinaisen kanssa ja Dorian on määrätty tappamaan minut mestarinsa tai mestarittarensa toimesta... Normaali viikonloppu Moretin talossa.” Vastasin sarkastisesti nousten ylös lähteäkseni lenkille.

”Violet on julma olento... Ole varovainen, auringon laskuun on enää kaksi tuntia.” Nick-setä muistutti hieroen huolestuneena leukaansa.

”Aurinko paistaa vielä, muinaiset eivät lähde liikkeelle ennen hämärää. Dorian on nahkatakkeineen ainut verenimijä liikkeellä tällaisina päivinä setä, tiedät sen.” Vastasin hymyillen pienesti ja katosin heittämään lenkkarit jalkaani ja hakemaan mp3-soitintani lenkkiä varten.

Samassa puhelimeni pärähti soimaan vaativalla äänellään.

”Mia!” Henkäisin helpottuneena, sillä en ollut vielä valmis puhumaan Branin kanssa.

”Hei ystävä-rakas... Miten viikonloppusi sujui? Jaksaisitko lähteä kanssani kahville?” Mia kysyi varovaisesti antaen kuitenkin ymmärtää, että minulla ei ollut vaihtoehtoa, jos halusin pitää ystäväni tyytyväisenä.

”Käväsen lenkillä ja salilla, tulen sitten ostarille. Noin parin tunnin päästä?” Vastasin oitis helpottuneena, sillä kauppakeskuksessa eivät muinaiset voisi käydä kimppuuni ilman totaalista kaaosta.

”Tulen hakemaan sinut kahdeksalta?” Mia vastasi henkäisten.

”Ah... auto... Selvä homma!” Naurahdin ja suljin luurin. Laitoin musiikin soimaan ja kiiruhdin ovesta ulos. Juostessani tunsin kuinka turhautumiseni haihtui ja tilalle astui päättäväisyys.

Parin tunnin kuluttua olinkin suihkunraikkaana farkuissani ja nahkatakissani Mian kyydissä matkalla kohti Netherwoodin ostoskeskusta. Mia jutteli hyväntuulisesti ostamistaan uusista vaatteista ja uudesta koruharrastuksestaan. Hänen hyväntuulisutensa ja huoleton jutustelunsa saivat minut unohtamaan omat murheeni, joista en voinut Mialle puhua. Olin moneen otteeseen harkinnut kertomista, mutta tulin aina tulokseen, että ihmisten oli vain parempi olla tietämättä heidän silmiensä edessä tapahtuvasta yliluonnollisesta. Jätimme Mian rakkaan ajopelin parkkiin ja tallustelimme kahvilaa kohti. Heilautin ohimennessäni kättäni Waltonille, joka hymyili nähdessään minut.

”Kuka tuo on? Ensimmäiseltä vuosikurssilta?” Mia kysyi uteliaana. Nyökkäsin vastaukseksi, sillä en keksinyt mitään korvaavaa selitystä Waltonin ja minun tapaamisellemme viime täyden kuun aikaan. Kävelimme Whitty'sin baarin ohi pieneen vanhanaikaiseen, mutta kodikkaaseen kahvilaan, jonka omistaja oli ainakin sata vuotias suloinen neiti Biggins.

”Mitäs neitokaisille saisi olla? Leivoin tänään porkkanakakkua.” Neiti Biggins kysyi hyväntahtoisesti hymyillen. Katsahdimme toisiimme ja yhteen ääneen tilasimme kaksi kahvia ja porkkanakakunpalat. Neiti Bigginsin sukureseptien mukaan valmistetut leivonnaiset olivat parasta mitä maa päällään kantoi. Hän oli neljäs sukupolvi kahvilassa ja hänen tyttären tyttärensä oli jo opetellut Bigginsin suvun reseptien salat, sillä neiti itse oli jo kumaraselkäinen ja valkohapsinen nainen. Nautimme herkkujamme jutustellen niitä näitä ja suunnitellen viikonlopureissua jonnekin kauas Netherwoodista.

8. Vampyyri, lepakko ja vampyyrilepakko

2010-07-28T21:22:00.002+03:00

8. Vampyyri, lepakko ja vampyyrilepakko

Erittäin tapahtumarikkaiden treffien jälkeen Bran oli vienyt minut kotiin ja partioinut seuranani kysellen velvollisuuksistani vampyyrintappajana ja demoninmetsästäjänä ja saattanut minut kotiin puoli neljä aamulla. Oli lauantaiaamu ja kello lähenteli yhtätoista hipsiessäni punaiseen pörröiseen aamutakkiini kääriytyneenä keittiöön. Dora oli lähtenyt viikonlopuksi tapaamaan sukulaisiaan Vancouveriin ja Nick-setä oli seminaarissa Washingtonissa, joten koko talo oli minun hallinnassani. Olin kaavaillut meneväni kylpyyn ja syöväni runsaan brunssin, kotiinkuljetuksella suoraan kiinalaisesta, mutta muutinkin suunnitelmaani avatessani jääkapin täytettynä Doran tekemillä herkuilla. Kääriydyin television ääreen ahmimaan aamiaistani, kun puhelimeni pärähti soimaan vaativasti toisessa päässä taloa. Ryntäsin vastaamaan vain kuullakseni Nick-sedän äänen ja selostuksen vampyyrilepakoista ja tutkimusten tuloksista. Viikonloppuna luvassa olisi siis visiitti vampyyrien luona ja ehkä aina yhtä pirteä Dorian. Huokasin jo valmiiksi ajatukselle illasta Dorianin seurassa, kunnes tajusin, että voisin pyytää Branin mukaani ja hänestä saattaisi jopa olla hyötyä. Näppäilin Branin numeron kännykkääni ja pidätin hengitystä puhelun yhdistyessä.

”Hei... Minulla olisi pieni ongelma vampyyrien kanssa ja...” Aloitin, mutta Branin pehmeä ääni keskeytti minut.

”Tulen sinne.” Hän vastasi ja katkaisi puhelun.

”Selvä... tule...tänne...” Ja puhelin meni mykäksi. Tuli kiire, sillä olin vielä aamutakissani ja Bran oli matkalla luokseni. Samassa ovelle kolkutettiin ja avatessani oven sydämeni hypähti.

”Hei kaunokainen.” Bran hymyili ja suuteli minua kevyesti.

”Hei... Olen hieman vaiheessa.” Vastasin nolostuneena ja viitoin häntä tulemaan peremmälle. ”Nick-setä eikä Dora ole kotona, joten ole kuin kotonasi.” Vastasin ja hain keittiöstä toisen lautasen ja kahvikupin.

”Kiitos. Joisin mieluummin teetä...” Bran vastasi ja sai minut hymyilemään.

”Ha, brittiläistä.” Mumisin itsekseni ja sain Branin hymähtämään.

”Olen irlantilainen.” Hän vastasi.

”Ah... anteeksi.” Nauroin ja vilahdin pukemaan ylleni jotain muuta kuin aamutakin. Tullessani huoneestani farkuissa ja valkoisessa trikoopaidassa, löysin Branin kirjastohuoneesta tutkimassa Nick-sedän papereita.

”Hmm... desmodus rotundus, vampyyrilepakko... Muinaiset aikovat herättää sen muinaisen edeltäjän? En olekaan tavannut Ivania vähään aikaan...” Bran mutisi astuessani kurkkaamaan hänen olkansa yli sedän papereita.

”Tunnet Ivanin?” Kysyin kiertäessäni käteni hänen vyötäisilleen.

”Kyllä vain. Violet... Hän on Dorianin luoja?” Bran jatkoi suudellen minua poskelle.

”Niin hän sanoi... Tunnet Violetinkin?” Ihmettelin ääneen.

”En... Mutta Dorianin kylläkin, hän varmaan ei sinulle ole maininnut sanaakaan?” Hän kysyi kääntyen minuun päin.

”Ehei... Dorian haluaa pitää coolin yksityisyytensä ja esittää ”hyvää kaveria”...” Vastasin happamasti.

”Hän tuntuu olevan kovin kiintynyt sinuun.” Bran sanoi tarkastellen minua jälleen ruskeilla silmillään.

”Huh?”

”Kyllä vain. Hän on mustasukkainen.” Bran vastasi omahyväisesti hymyillen.

”Ja sinä taidan tykätä siitä?” Vastasin nauraen.

”Ehkä vähän. Tosin hänellä ei ole käytöstapoja ja hän on käytännössä kuollut.” Bran totesi rutistaen minut lähelleen. ”Sanoit, että olet yksin kotona?” Hän jatkoi kehräävällä äänellä hänen käsiensä lipuessa paitani alle.

”Olen... Ja sinulla on jotain mielessä...” Aloitin, mutta hän keskeytti minut huulillaan.

”On. Paljonkin.” Hän vastasi kuiskaten korvaani ja nappasi minut käsivarsilleen. Hän selätti minut kirjastohuoneen sohvalle ja paitani katosi lattialle sen sileän tien. Hän avasi housuni ja samassa olimmekin kietoutuneena toisiimme huuliemme etsiytyessä ahanaina toisiinsa. Bran oli ihmeellinen, en tiedä pitikö hän sanansa eikä käyttänyt magiaansa minuun, mutta olin kuin paratiisissa; leijuin painottomana kietoutuneena uskomattomaan mieheen, joka oli joka solussani ja täytti pääni suloisella musiikilla. Äkkiä laskeuduin takaisin maan pinnalle ja makasin raukeana kirjastohuoneen sohvalla Branin sylissä.

”Wow... siis... Tuo oli...Wow!” Yritin muodostaa kokonaista lausetta.

”Shh... Tiedän.” Bran vastasi ja vaiensi minut suudelmalla. Hymyilin hänelle raukeana ja etsin katseellani alusvaatteitani.

”Näitäkö kaipaat?” Bran kysyi roikottaen viininpunaisia pikkuhousujani sormissaan.

”Jep...” Nauroin ja nappasin housut hänen sormistaan.

Pukeuduttuamme suuntasimme keittiöön syömään ja tutkimaan päivän lehdet. Lukiessani lehteä, tunsin kuinka Branin tarkkaavainen katse porautui minuun lehden yli.

”Mitä?” Kysyin häkeltyen.

”Silmäsi loistavat sinisempinä kuin yleensä.” Hän vastasi hymyillen viekottelevasti.

”Huh? Ehei... kuulehan herraseni, meillä on töitä.” Nauroin hänen ilmeelleen.

”Mitä jos sinulla ei ole siihen sanomista?” Hän vastasi vaarallisesti ja virnisti.

”Varokin... Selätän sinut sekunnissa ja voit uskoa ettei käsittely ole hellä.” Vastasin keskittyen jälleen lehteen. Bran hymähti ja jatkoi lehtensä kahlaamista.

”Liv...” Hän sanoi äkkiä ja ilmestyi viereeni lehtensä kanssa. ”Katso... ” ja siinä se oli, pääuutinen Netherwood Bulletinissa:

”Lepakkohavainto tehty Hillsiden kukkuloilla; professori Watkings Yalen yliopistosta on vahvistanut lepakkohavainnon olevan Netherwoodissa harvoin tavattu desmodus rotundus, eli leikkojen sukuun kuuluva vampyyrilepakko, jota tavataan vain maan eteläisissä osissa. Nyt tehty havainto viittaa pieneen lepakkoyhdyskuntaan, josta ei pitäisi olla vaaraa ihmisille eikä eläimille. Vampyyrilepakko on yksi harvoista lepakkolajeista, jotka käyttävät ravinnokseen verta.”

”Ei vaaraa... Huoh... Helvetin verenimijät!” Huokasin ja nousin hakemaan lisää kahvia.

”Hmm... Ehkä meidän...sinun pitäisi jututtaa Doriania tänään auringon laskettua?” Bran ehdotti.

”Minun? Sinä tulet todellakin mukaan herraseni.” Vastasin painokkaasti.

”Hmm...havaintoni Dorianin käytöksestä hämää neiti vampyyrintappajaa?” Bran vastasi kiusoitellen.

”Kyllä. Päätyisin iskemään vaarnan hänen kuolleeseen olemukseensa samantien ellet olisi siellä rauhoittamassa minua.” Vastasin halaten häntä tiukasti.

”Tiedän muutaman loitsun, jotka ovat hyvin paljon kivuliaampia kuin vaarna...” Bran mutisi hymyillen hiuksiini.

”Hyvä tietää....” Vastasin nauraen ja suutelin häntä kevyesti leukaan. Tunnelma särkyi ovelta kuuluvaan koputukseen. Kiiruhdin avaamaan ja sain tehdä tietä mustan pitkän nahkatakin alla piilottelevalle Dorianille.

”Helvetin aurinko, eikö voisi olla pilvistä...” Hän jupisi takkinsa alla rynnätessään sisälle.

”No hei vaan sinullekin... Mitä sinä teet täällä?” Kysyin hieman ärtyneenä sisään rynnänneeltä Dorianilta, joka sukelsi ulos takkinsa alta ja viskasi sen olohuoneen sohvan selkänojalle.

”Dorian....” Bran sanoi matalalla äänellä astellessaan keittiöstä aulaan.

”Ah... mysteerimies... Liv, mitä tuo tyyppi tekee täällä?” Dorian kysyi närkästyneenä.

”Mysteerimies? Lopeta tuo paskanjauhanta Dorian, tunnet Branin ja minä tiedän kaiken, joten anna olla ok? Ja lopeta. Kesä on mennyttä ja Bran on... täällä minun pyynnöstäni.” Vastasin hymyillen Branille.

”Katsopas vain... Velho korkkasi vampyyrintappajan...” Dorian kiusasi ilkeästi hymyillen istuutuen sohvan selkänojalle.

”Dorian... Pää kiinni!” Vastasin hänelle hymyillen vaarallisen herttaisesti.

”Dorian... Suonet anteeksi, mutta meillä on ongelma.” Bran keskeytti kinastelumme viileästi hymyillen heittäen sanomalehden myrkyllisesti mulkoilevalle Dorianille.

”Muinaiset ovat ilmeisimmin lisänneet lepakkokantaa... Nick-setä uskoo, että muinaisten päämääränä olisi levittää rabiesta jonkin muinaisen kuolleen uudelleenherätetyn jättilepakon avulla....” Selitin Dorianille, joka luki artikkelia kulmat rypyssä.

”Lloyd... Hän on geenispesialisti, tämä on hänen ongelmansa... Helvetti soikoon, minä tapan sen miehen!” Dorian ärisi ja ravasi maihareillaan edestakaisin aulaa.

”Niin... Asiaahan ei auta se, että olet mennyt valehtelemaan D'yantrassa Jeanalle ja muille... Dorian, mikä sinua riivaa, mikset kertonut minulle??” Tivasin häneltä ja sain vastaukseksi mulkaisun alta kulmien. ”Mitä?! Aiot mököttää minulle Branin takia? Erittäin kypsää Dorian...”

”Liv... Anna olla, ei ole syytä lyödä maahan jo lyötyä miestä.” Bran keskeytti minut tarttuen käteeni omahyväisesti hymyillen. Aioin sanoa jotain, mutta Branin vaativa katse sai minut pitämään kieleni kurissa.

Illalla suunnistimme jälleen ulos partioimaan, tällä kertaa Hillsiden suuntaan. Dorian käveli askeleen edellämme polttaen neljättä tupakkaansa Branin kertoessa minulle lisää lepakoista. Tunnelma oli vaivautunut eikä Bran laskenut minua silmistään hetkeksikään. Naurahdin itsekseni näiden kahden yliluonnollisen olennon kisailuille. Partiointi osoittautui turhaksi ja aloin jo kaivata hieman toimintaa, kun äkkiä Dorian pysäytti meidät ja käski piiloutua. Huomasin kuinka hän jännittyi kävellessään eteenpäin kohti ränsistynyttä vanhaa kartanoa; muinaiset olivat siellä.

”Jääkää tähän, menen sisään.” Hän sähähti olkansa yli harppoessaan kohti taloa nahkatakin liepeet liehuen.

”Dorian... Ole...varovainen.” Kuiskasin hänen peräänsä. Bran nappasi minua kädestä kiinni ja veti minut lähelleen.

”Shh, sulje silmäsi, vampyyrit eivät voi nähdä meitä.” Hän sanoi hiljaa ja ylleni laskeutui hiljaisuuden verho. Saatoin kuulla selkeästi vampyyrien keskustelun talossa.

”Dorian! Minun rakas Dorianini!” Violetin ääni sanoi täynnä tunnetta. ”Olen haaveillut tästä kauan... Me yhdessä jälleen... Minun kultainen ilkeä Dorianini.”

”Dorian, mukava nähdä sinua. Drinkki?” Ilmeisimmin Ivanille kuuluva kolkko itäeurooppalaisella korostuksella puhuva ääni kysyi.

”Ei kiitos....” Dorianin ääni vastasi.

”Miten voimme auttaa?” Ivan kysyi hetken kuluttua.

”Ystäväni Lloyd kertoi suunnitelmastanne... Tarjouduin auttamaan.” Dorian sanoi hieman epävarmasti.

”Ah Lloyd... Niin... Hän onnistui aiheuttamaan ongelmia haltioiden kanssa... ” Ivan vastasi. ”Tule, näytämme sinulle suuren suunnitelmamme.” Hän jatkoi.

”Lepakot!” Suhahdin Branille, joka piteli minua edelleen lähellään.

”Joudumme odottamaan, että Dorian tulee ulos, en saa huomaamattomasti meitä sisään tuonne...” Bran suhahti takaisin.

”Meidän on tehtävä se vanhanaikaisesti ja hiivittävä. Luulen, että näin kellarinluukut pihalla. Pääsemme sitä kautta sisään huomaamatta. Tässä, ota vaarna, ihan varmuuden vuoksi...” Vastasin hänelle ja ojensin toisen vaarnoistani.

”Kiitos. Jos jotain sattuu, niin haluan vain sanoa, että olen rakastumassa sinuun Liv Moreti.” Bran vastasi ja hymyili. Katsoin häntä hetken ja pakotin itseni hymyilemään; toivoin sydämeni pohjasta ettei mitään sattuisi.

Hiivimme hiljaa nurmikon hautaamille kellarinoville ja vedimme ne auki. Pidätin hengitystäni odottaessani pahaenteistä narinaa ruosteisista saranoista, mutta mitään ei koskaan kuulunut. Katsoin kysyvästi Braniin, joka hymyili tietävästi; olin onnekas saadessani mukaan velhon tai druidin, kuten hän tapasi asian ilmaista. Laskeuduttuamme alas hämärään, havaitsin kellarin olevan itseasiassa kellariverkosto; tutkiminen olisi liiankin helpppoa, sillä vampyyrit olivat saapuneet kellariin toisesta suunnasta. Etenimme peräkanaa pitkin sokkeloisia käytäviä, kunnes saavuimme tyrmän näköisen syvennyksen kohdalle. Yritin tähyillä sisälle syvennykseen, mutta pimeys esti minua näkemästä jalkojani eteemmäs. Bran huomasi tämän ja loihti esiin himmeän valon, joka leijaili kattoon saaden ilman täyttymään lepakoiden kihinällä ja siipien räpinällä.

”Bingo!” Sanoin hiljaa ja hymyilin Branille, joka antoi valon hiljalleen hiipua. Kuulin vaimeana edestäpäin vampyyrien äänet ja jatkoimme matkaamme varautuneina yllätyksiin. Niitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Edessämme aukeava suuri kammio oli juuri niin hämärä, että saatoin erottaa vampyyrien hahmot; niitä oli viisi. Yksi oli siis Lloyd, päättelin mielessäni. Kyyristelimme käytävän suulle pinottujen laatikoiden takana ja höristimme korvamme vaimealle keskustelulle, josta erotin ainoastaan sanat kasvaa ja suurempi. Heidän täytyi puhua tuosta muinaisesta vampyyrilepakosta. Vampyyrien kääntyessä takaisin ovelle, josta he olivat saapuneet kammioon pakitimme hiljaa takaisin pimeyteen ja suunnistimme takaisin tuloreittiämme. Saatoin vain toivoa etteivät vampyyrit tulisi ulos ennen meitä.

Päätimme ohikulkumatkallamme vapauttaa vangitut lepakot, sillä haltiat kaipasivat lemmikkejään kovasti toisella puolella kaupunkia. Onnistuin murtamaan rautasalvan yhdellä potkulla ja avaamaan ikkuna-aukon, joka vietti ylöspäin kohti maanpintaa. Branin loihtiman valon avulla saimme ajettua suurimman osan lepakoista ulos. Vikisten ne lensivät ulos ja meillä olisi tasan muutama kymmenen sekuntia ehtiä ulos kellarista ennenkuin vampyyrit kuulisivat vikinän. Kuinka väärässä olinkaan, vampyyrit odottivat meitä ulkona ja Dorianin puhetaidon avulla hän kutakuinkin onnistui saamaan meidät pois paikalta, vaikka tiesin etteivät muinaiset enää jättäisi minua rauhaan yhtenäkään iltana. Tällä kertaa auringonkajo ja Ivanin valta nuorempiinsa pelasti meidät takuuvarmalta kuolemalta. Hengästyneinä ryntäsimme sisälle talooni ja lukitsimme ovet, vaikka kukaan muu kuollut paitsi Dorian ei päässyt taloon sisälle. Toisaalta kaduin myös kutsuani Dorianin suhteen, sillä en luottanut häneen pätkääkään.

7. Perjantai

2010-07-17T12:38:00.006+03:00

7. Perjantai

Aamulla heräsin puhelimeni ärsyttävään herätysääneen. Runsaiden viiden tunnin yöunien jälkeen hipsin viileään suihkuun heräämään. Tuntui kuin olisin nukkunut vain silmänräpäyksen. Jostain syystä olin jälleen nähnyt levottomia unia. Yhtäkkiä tajuntaani iski oivallus; tänään oli perjantai ja minulla olisi treffit jumalaisen Branin kanssa. Naisellinen ongelma hiipi mieleeni; mitä pukea päälle kouluun, josta suoraan olisi kuvassa treffit. Katsoin ikkunan lämpömittaria: se näytti +11 astetta, eli ei mikään leppoisa kesäsää, lisäksi tuuli liikutteli puiden oksia voimakkaasti, mikä tarkoitti, että takki olisi otettava mukaan. Päädyin mustiin pillifarkkuihin ja tummanturkoosiin kapeaan v-aukkoiseen neuleeseen. Puettuani kipaisin kirjastohuoneeseen ja tapasinkin Nick-sedän nenä kiinni kirjoissaan kannettava pöydällä.

”Löytyykö mitään?” Kysyin vilkaistessani kirjaan, jota hän parhaillaan selasi.

”Oh... huomenta, kyllä... Kyseessä on Desmodus rotundus, vampyyrilepakko, joita ei yleensä esiinny näin pohjoisessa. Nämä imevät verta eläimistä, pääasiassa karjasta, mutta myös joskus ihmisistä. Ne levittävät rabiesta... Mayoilla on myyttisiä legendoja leikoista, lajeista, joihin tämäkin kuuluu, jotka hyökkäilivät jättiläislepakkoina ihmisten kimppuun... Itseasiassa desmodus draculae oli jättiläismäinen vampyyrilepakko, mutta se on kuollut sukupuuttoon...” Nick-setä selitti innoissaan.

”Nämä ovat pyhiä eräille olennoille... Ilmeisimmin heillä on oma yhdyskuntansa näitä lepakoita.” Vastasin mietteliäänä.

”Tarkoittanet D'yantran haltioita? He palvovat lepakoita ja tämä lajike on kaikkein pyhin heille. He syövät raakaa lihaa kuten nämä lepakot.”

”Niin... Nyt ikivanhoja vampyyreja on ilmestynyt Netherwoodiin ja lepakot ovat kadonneet heidän mukanaan... D'yantran haltiat ovat vimmoissaan ja minut pyydettiin heidän avukseen... Setä, mitä tämä tarkoittaa?” Kysyin kulmiaan rypistävältä Nick-sedältä, joka äkkiä näytti saaneen ajatuksen.

”Rabies! Vampyyrit haluavat levittää rabiesta, he haluavat luoda muinaisen desmodus draculaen uudestaan ja levittää rabiesta ihmisiin...”Nick-setä huudahti kauhistuneena.

”Miten he voivat herättää henkiin jonkin aikaa sitten sukupuuttoon kuolleen? Siihen tarvitaan magiaa tai tiedemies...Voi elämä Lloyd!” Henkäisin ja rojahdin nojatuoliin. ”Lloyd on Dorianin ystävä ja oli ihmiselämässään geenitutkija, erikoistunut apinoihin ja pieneläimiin. Nyttemmin hän on vampyyri, ollut jo 50 vuotta.” Selitin kummastuneelle Nick-sedälle.

”Ja?” Nick-setä hoputti minua jatkamaan.

”Ja, hän on nyt ilmeisimmin ongelmissa muinaisten kanssa asian takia ja kääntyi haltioiden puoleen... Tosin haltiat taitavat tietää mitä Lloyd on mennyt tekemään ja Dorian on tässä välikädessä... Minun täytynee keksiä jotain. Muinaiset tulee pysäyttää.” Selitin topakasti ja kiiruhdin hakemaan aamupalaa, olisin jälleen myöhässä koulusta ellen laittaisi vauhtia töppösiin.

”Liv! Kerro näistä muinaisista?!” Nick-setä huusi perääni.

”Violet, vaalea 1300 -luvulta peräisin oleva naikkonen, mingin dynastian aikainen Muy ja Ivan, joka kuulemma on ikivanha ja näyttää Vlad Tepekseltä. Pukeutuu kummallisesti.” Huikkasin takaisin.

”Violet Leveque... Piispa Levequen tytär... Tiedän hänet... Liv; älä tee mitään hätiköityä!” Nick-setä huolehti ja palasi pöytänsä ääreen. Kuulin sedän muminan kirjastosta hörppiessäni aamukahviani. Samassa kuulinkin jo auton torven tööttäyksen; Mia oli luvannut ajeluttaa minut kouluun uudella Mersullaan. Nappasin nahkatakkini tuolin selkänojalta, tungin mustat nilkkurini jalkaani ja kiiruhdin ovesta ulos.

”Menen nyt, näen koulun jälkeen ystäviä, partioin sitten yöllä!” Huikkasin vielä portailta.

Mia ajoi kovaa vauhtia avo-mersullaan koulua kohti radion pauhatessa taustalla. En kehdannut sanoa ystävälleni, että lokakuu tuskin oli avoautoilukeli, sillä hänen riemusta hehkuvat poskensa ja kirkkaana loistavat silmänsä paljastivat minulle kuinka onnellinen hän oli kaahatessaan rakkaalla autollaan kaduilla. En voinut ymmärtää autovillitystä, sillä itse halajin prätkää. Dora oli kuitenkin nostanut metelin ilmaistessani haluni hankkia moinen menopeli eikä Nick-setäkään ollut innostunut ajatuksesta. Marssimme rinnakkain koulun pihalle ja törmäsimme matkalla Daveen, joka oli onnistunut murtamaan sormensa ja esitteli nyt kipsiään. En jaksanut keskittyä Daven käteen, vaikka olinkin harmissani ystäväni puolesta, vaan etsin katseellani Brania. En kuitenkaan nähnyt häntä ulkona enkä seuraavien tuntienkaan aikana. Aloin käydä levottomaksi; mitä jos hän peruisikin treffimme?

Päivä soljui kohti loppuaan ja levottomuus vatsassani kasvoi kasvamistaan. Lounaalla en ollut kyennyt syömään haarukallistakaan eikä kahvikaan maistunut normaalille. Kellon kilahtaessa viimeisen tunnin merkiksi olin kauhuissani ja masentunut; juuri minun tuuriani, Liv on liian itsenäinen ja ruma saamaan unelmiensa miestä. Liv ei koskaan voi olla normaalissa suhteessa kutsumuksensa vuoksi. Huokasin syvään kerätessäni tavaroitani ja raahustaessani viimeisenä luokasta ulos. Tähyilin epätoivoisena ympärilleni astuessani rakennuksesta pihalle, mutta piha oli yhtä autio kuin Saharan autiomaa. Raahustin ulos porteista ja päätin vihdoin ryhdistäytyä. Olinhan tietoinen Branin elostelijaluonteesta ja komeasta ulkonäöstä, joten ei ollut ihme, että hän heivaisi minut.

”Pöö.” Kuului ääni takaani.

”Mit...Bran...” Henkäisin helpottuneena.

”Luulit, että heivaan sinut?” Hän kysyi huvittuneesti hymyillen ja otti minua vyötäisiltä kiinni.

”Jotain sellaista...” Vastasin vaivaantuneesti hymyillen.

”En ikinä.” Hän vastasi edelleen hymyillen.

”Missä olit koko päivän? Toivottavasti hankit todistuksen, sillä neiti Avery on aika tiukka poissaoloista....” Vastasin huolestuneena saaden Branin naurahtamaan.

”Tämä ilta vain vaati hieman valmisteluja... Ja äitini on sairaanhoitaja, joten neiti Avery on hoidossa.” Hän myhäili ja saattoi minut autolleen.

”Joten picnic luvassa siis?” Kysyin ajaessamme ulos kaupungista.

”Kyllä.” Bran vastasi hymyillen.

Ajettuamme kaksikymmentä minuuttia mieleeni hiipi uhkaavia ajatuksia. Vampyyrintappaja on aina valmiustilassa, muistutin itseäni ja kävin läpi mielessäni olkalaukkuni sisältöä; Bran ei ollut vampyyri, joten vaarna ei auttaisi eikä krusifiksi, mutta muutamat kummallisen tuoksuiset yrtit, joita Nick-setä pakotti raahaamaan mukana, saattaisivat tehota.

”Öhm... Bran...Minne me olemme menossa?” Kysyin varovaisesti.

”Se on yllätys. Näytät huolestuneelta....” Hän vastasi tarkastellen minua silmänurkastaan.

”Hieman... Olemme keskellä metsää ja tie viettää ylöspäin, joten kohta olemme jossain kukkulalla, jonka toisella puolella on rotko ja silta on rikki ja....” Pälpätin hermostuneena, kunnes tunsin Branin viileän käden käteni päällä.

”Rauhoitu. Pysähdymme kohta.” Hän vastasi hymyillen vetoavasti.

”Okei....” Vastasin vetäen henkeä.

”Noniin, tässä.” Hän sanoi äkkiä ja pysäytti auton keskelle aukiota tien laidassa.

”Okei...?” Vastasin katsellen ympärilleni; metsää, paljon tummaa vihreää metsää.

”Tännepäin neiti.” Bran opasti tarttuen minua kädestä. Hän suuntasi kulkunsa kohti tiheää kuusimetsää eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata perässä. Kompastelin yli paksujen juurien enkä huomannut suurta hämähäkinseittiä edessäni, joten kävelin suoraan sen läpi saaden hiuksiini kauniin koristuksen seitistä. Kiskoin seittiä irti ja aloin tuntea lievää ärtymystä, kunnes Bran pysähtyi. Edessämme aukeni sammaleen ja havunneulasten peittämä aukio kallion reunalla. Aukion keskellä paloi nuotio ja sen laidalle oli levitetty viltti.

”Bran...” Aloitin, mutta hän keskeytti minut hymyillen ja tuuppasi hellästi eteenpäin.

”Halusit rauhaa ja picnicin... Lisäksi täällä katuvalot eivät estä näkemästä tähtiä.”

”Oh...” Hän johdatti minut nuotion ääreen ja kaivoi eväskorin suuren kiven takaa.

”Pestoa, patonkia....karhunvatukoita, koska satun pitämään niistä ja kuohuviiniä, vaikka oletkin alaikäinen... Siis me olemme....” Bran selosti ja sillä hetkellä hänen itsevarmuutensa ei enää ollutkaan niin selvä asia.

”Kuulostaa hyvältä.” Vastasin hymyillen pitäen samalla vaistoni terävinä. Hän avasi pullon ja kaatoi lasimme täyteen. Juttelimme niitä näitä ja unohdin lopulta olla varuillani; Branin läsnäolo oli liian huumaavaa.

Äkkiä huomioni kiinnittyi taivaalle; meteorisade.

”Ihmeellinen, eikö?”

”Sinä tiesit tämän... Eikö niin?” Kysyin äimistyneenä tuijottaen taivaalla näkyvää valoshowta.

”Ehm...Juu.” Bran vastasi.

”Onko jokin hätänä?” Kysyin äkkiä huomatessani Branin epäröinnin.

”Odota hetki!” Hän sähähti äkkiä ja nousi seisomaan.

”Okei... Mitä...Huh?” Änkytin ja havaitsin sitten tumman hahmon metsän laidassa; velho. Salamannopeasti nousin seisomaan ja kaivoin pullollisen Nick-sedän litkua kassistani. Vilahdin aukion toiselta laidalta metsän reunaa pitkin lähemmäs hahmoa, jonka ympärillä hehkui vihreä valo. Nopealla liikkeellä potkaisin miestä olkapäähän ja viskasin aukinaisen pullon horjahtavaa velhoa kohti, joka samassa nousi ilmaan kiemurrellen tuskissaan. Velho sähisi, sihisi, savusi ja karjui. Tujotin näkyä mykistyneenä enkä huomannut Brania, joka seisoi muutaman metrin päässä keskittyneenä kädet koholla. Äkkiä kuulin kummallisella kielellä lausuttua lorua, aivan kuin loitsintaa. Loitsinta tuli Branin suunnalta, itseasiassa Branin suusta. Käännyin hänen suuntaansa kauhistuneena. Hän tuijotti savuavaa velhoa hetken, laski sitten kätensä ja savuavat jäännökset rojahtivat maahan.

”Anteeksi...:” Bran aloitti, mutta huomasi sitten minun ilmeeni tuijottaessani häntä.

”Selitä?” Sähähdin valmiina potkimaan totuuden ulos hänestä keinolla millä hyvänsä. Sisälläni kiehui; olin vihainen itselleni ja Branille, sillä arvasin vaistoni olleen oikeassa, mutta Bran oli päättänyt sekoittaa pääni magiikalla.

”Liv... Tule takaisin nuotiolle...”

”Ei. Selitä.” Vastasin ärähtäen pitäen hänet muutaman askeleen päässä itsestäni, jotta ehtisin reagoimaan, mikäli hän yrittäisi jotain.

”Liv... Äh... Olen... maagikko...Druidien sukua. Äitini on valkoinen noita, druidi myös, parantaja, siksi hän työskentelee sairaalassa.” Bran vastasi katsoen minuun haastavasti hymyillen.

”Ja päätit sitten noitua minut? Kiva juttu Bran, mutta valitsit väärän typykän. Aion niin piestä totuuden ulos sinusta.” Sähisin Branin hymyn hyytyessä hieman.

”Liv...” Bran aloitti astuen minua kohti.

”Älä... ” Pysäytin hänet ja peruutin muutaman askeleen.

”Et siis aio antaa minulle tilaisuutta selittää?” Hän vastasi kyllästyneen kuuloisena.

”Hmm...mietitäänpä...OLET VELHO! OLET HELVETIN VELHO ETKÄ VAIVAUTUNUT KERTOMAAN MINULLE?!?!” Huusin kitarisat punaisena. Olin suunniltani ja pettynyt.

”Velho... Kuuntelitko mitä sanoin?” Hän vastasi kävellen kohti nuotiota. ”Mistä lähtien tytöt kantavat mukanaan valkosipulia ja eukalyptusta ja potkivat tuolla tavalla vieraita pelottavia miehiä? Hän jatkoi haastaen minut ärtyneenä.

”Sinulla ei ole oikeutta läksyttää minua minun salaisuuksistani, kun sinä olet sekaantunut magiaan!” Huusin vastaan.

”Liv, kuuntele; minä tiedän, minä tiedän mikä olet.” Hän vastasi synkkänä.

”Mikä minä olen?! Kuulostaa siltä kuin olisin joku iljettävä otus tai demoni tai...Siis, tiedät? Miten?” Rähisin, kunnes tajusin mitä Bran oli sanonut.

”Olen druidien sukua... velho, kuten asian ilmaisisit, joten tiedän hyvin paljon asioita. Olen vanhempi kuin vampyyrit.” Hän vastasi katsoen minuun kiinteästi.

”Olet... Rooman valtakunnan ajoilta... Olet... ikivanha!” Sopersin hämmentyneenä.

”Niinkin asian voisi ilmaista.” Bran vastasi.

”Tässä... on hieman sulateltavaa... Olet siis ikivanha ja näytät tuolta... Olet...”Änkytin edelleen hämmentyneenä. Bran kaatoi minulle lisää kouhuviiniä ojentaen lasin minulle katsoen minua edelleen intensiivisesti.

”Sinuun en käyttänyt magiaa, en missään nimessä. Edessäsi olen oma itseni, olen ollut kokoajan.” Bran vastasi tarttuen käteeni.

”Mutta... Olet... VANHA.” Vastasin hämmentyneenä.

”En... Tai siis... Niin.” Bran myönsi tuijottaen minua yhä silmiin.

”Onko se jonkin loitsun aikaansaannoksia vai jotain nuoruuseliksiiriä vai???” Kysyin, sillä minun oli saatava tietää.

”Ei. Ei mitään sellaista, en vain vanhene...fyysisesti... Jossain vaiheessa siirryn astraalitasolle, mutta se ei tapahdu ihmiselon aikana.” Hän vastasi totuudenmukaisesti.

”Mutta... Äitisi... Sinä olet nuori ja äitisi on äidin ikäinen ja ja, miten se on mahdollista?”

”Aikuinen druidi tai velho voi lisääntyä ja lapsi kasvaa, mutta saavuttaessaan täysi-ikäisyyden velho voi valita lopettaako hän fyysisen ikääntymisen vai ikääntyykö hän noin 60 vuoden ikään asti normaalisti. Hän tavallaan suorittaa täysi-ikäisyysriitin, jossa valita mihin suuntaan lähtee...” Bran selitti hiljaa katsoen edelleen minua tutkivasti.

”O-okei... Hmm... Outoa... Ja niin tyypillistä...” Mumisin itsekseni kumoten loput kuohuviinistäni.

”Mikä niin?” Bran kysyi naurahtaen.

”Että minä retkahdan johonkin epätodelliseen... vampyyrit, demonit...velhot!” Vastasin ja naurahdin lopulta itsekin koko tilanteen mahdottomuudelle.

”Olet vampyyrintappaja Liv... Joten tämä on sinulle normaalia, eikö?” Hän kysyi nauraen.

”Niin kai...” Vastasin purskahtaen nauruun itsekin.

”Joten kaikki hyvin?” Bran varmisti avaten karhunvatukkarasian.

”On kai... Hieman outoa, mutta kai tähän tottuu...” Vastasin totuudenmukaisesti napaten vatukan suuhuni. Samassa Bran kumartui puoleeni aiheuttaen pienen sävähdyksen sisälläni, joka sai minut vetäytymään vaistomaisesti taaksepäin.

”Liv?” Bran kysyi hieman huolestuneena.

”Ei mitään... siis...vaistojuttuja... vampyyrintappaja tiedäthän?” Vastasin hermostuneena.

”Ah... hmmm....” Bran vastasi ymmärtäväisesti ja tarttui hellästi leukaani suudellen minua pehmeästi. Tunsin kuinka sisälläni vellonut epävarmuus valui unholaan hänen huuliensa kohdatessa omani.

”Ei magiikkaa, huh?” Kysyin erkaantuessamme toisistamme.

”Ehkä vähän...” Bran vastasi kiusoittelevasti ja virnisti.

”Bran...” Sanoin hänen nimensä pahaenteisesti.

”Selvä, ei magiikkaa, kuten lupasin.” Hän vastasi nauraen ”Luulenpa, että tosiaan pieksisit minut pahanpäiväisesti...” Hän vastasi ja äkkiä taivaalla loimottivat kaikessa loistossaan revontulet.

”Oh... Teitkö sinä tuon?!” Kysyin häneltä ihmetellen.

”En... Meteorisateen kyllä, mutta tuo on luontoäidin omia tekosia.” Bran vastasin katsellen taivaalle.

”Okei... Meteorisade oli aika vaikuttava tosin...” Mumisin tuijottaessani taivaalle.

”Niinkö?” Bran kysyi omahyväisesti hymyillen.

”Jep... Äläkä näytä noin tyytyväiseltä.” Vastasin nauraen suudellen häntä poskelle. Hän kietoi kätensä hartioilleni painaen huulensa kevyesti päälaelleni. Istuimme sylikkäin tuijottaen taivaalla loimuvia vihreitä revontulia; täydelliset treffit. Lopulta saatoin hengähtää helpotuksesta, sillä enää minun ei tarvinnut salailla henkilöllisyyttäni Branilta.

6. Verenimijöitä, haaveita ja viemäritunneleita

2010-07-12T13:16:00.002+03:00

6. Verenimijöitä, haaveita ja viemäritunneleita

Viikko alkoi normaalilla rytmillään; partiointia öisin ja kokeisiin lukua alkuviikkona. Keskiviikkona en meinannut enää pysyä housuissani, sillä perjantaina olisi vihdoin treffit tuon mystisen irlantilaisen kanssa. Bran oli pysytellyt tuttavallisen etäällä, mutta tavoittanut silmäni joka kerta saapuessani samaan tilaan hänen kanssaan. Muutamalla lounastauolla olimme istuneet samassa pöydässä ja hänen kätensä oli välillä ”tahattomasti” hipaissut omaani. Dave ei yllättäen aavistanut mitään eikä Mia jaksanut keskittyä minun miesasioihini painiessaan omiensa kanssa.

Oli vihdoin torstai ja satoi vettä. Istuin tylsistyneenä luennolla piirrellen orkideaköynnöksiä luentopaperini reunaan.

”Pöö.” Kuului tuttu ääni olkani takaa. ”Taiteilet mieluummin kuin lähdet ulos luokkahuoneesta?” Bran kysyi hymyillen.

”Oh, tunti loppui jo?” Kysyin hämmentyneenä ja aloin tunkemaan luentopapereita laukkuuni.

”Noin kaksi minuuttia sitten. Olit kovin ajatuksissasi...” Hän jatkoi kuiskuttaen korvaani.

”Ehm... kyllä...” Vastasin hymyillen, kun Bran otti laukkuni ja auttoi minut ylös pulpetista.

”Kahvia?” Hän kysyi ja tarttui minua kädestä. Enempää ajattelematta tartuin hänen käteensä ja seurasin ulos luokasta.

”Jo vain, kofeiinia. En taida kestää fysiikan kaksoistuntia muuten.” Huokasin kävellessämme kohti kahvilaa. Huomasin kuinka moni jäi tuijottamaan meitä kävellessämme käsikädessä kahvilalinjastolle. Bran hymyili itsevarmasti ja käveli rennon oloisesti eteenpäin välittämättä meihin kohdistuneista katseista.

”Mocca vai tavallinen?” Hän kysyi ja nappasi kaksi pahvimukia telineestä.

”Mocca.” Vastasin ja olin menossa maksamaan, mutta Bran esti aikeeni tarttuen hellästi käteeni ja työntäen minut kassan ohi.

”Herrasmiehet tarjoavat.”

”Kiitos, olet kultainen.” Vastasin hieman vaivaantuneena, mutta erittäin otettuna hänen eleestään.

”Ilo on minun puolellani.” Bran vastasi hymyillen ja ohjasi minut aulaan sohville istumaan. ”Olen joutunut äidin toiveesta ottamaan myös fysiikkaa, joten ehkäpä voin auttaa sinua pysymään hereillä nuo tunnit.”

”Hmmm... luulenpa, että saatat onnistua siinä.” Vastasin hymyillen mukini yli. Huomasin Lornan ja hänen ystävänsä katselevan meitä ohi kävellessään, mutta muuten kaikki tuntuivat saaneen jo tarpeeksi läsnäolostamme.

Fysiikan tunnit sujuivatkin kuin siivillä Branin pitäessä minulle seuraa ja nojatessa minuun päin niin, että sain kateellisia mulkaisuja muilta luokassa olijoilta. Nautin saamastani huomiosta täysin siemaisuin ja Bran näytti olevan kotonaan huomion keskipisteenä. Koulun loputtua Bran tarjoutui ajamaan minut kotiin 50-luvun avoautollaan. Kotitaloni edessä hän nousi autosta ja avasi minulle oven ja suuteli hellästi toivottaen mukavaa illanjatkoa. Sitten hän kaarsi pois jättäen minut hymyilemään typeränä kotiportilleni. Astelin sisälle kuin pilvissä ja pujahdin samantien huoneeseeni näkemättä sen enempää Doraa kuin Nick-setääkään. Valmistauduin illan partiointiin treenaamalla ja lojumalla sängylläni. Kellon lyödessä kahdeksan pujahdin viileään iltaan vaarna mukanani.

”Liv?” Heleä ääni kuului läheltä astellessani kohti St. Holy Heartia.

”Viall? Oletko se sinä?” Huhuilin pimeyteen vaarna valmiina.

”Olen. En löydä Doriania ja Jeana kaipaisi häntä ja sinua juuri nyt.”

”Jeana? Tarkoitatko ylipapitartanne?” Kysyin ja tungin vaarnan takaisin hihaani.

”Kyllä... On sattunut jotain... Luulen, että vampyyrit ovat asialla.” Viall jatkoi surkeana. Hän ilmeisimmin välitti Dorianista enemmän kuin Dorian hänestä.

”Menen etsimään Dorianin. Sano hänen pyhyydelleen, että tulemme niin pian kuin suinkin.” Vastasin ollen hieman epävarma haltioiden ylipapittaren puhuttelunimestä. Siltä seisomalta pinkaisin kohti hautausmaata ja Dorianin asuttamaa kryptaa.

Krypta kuitenkin osoittautui tyhjäksi.

”Helvetin Dorian... mihin olet taas sotkeutunut.” Jupisin ääneen potkiessani turhautuneena kryptan kiviä. Äkkiä muistin Viallin sanat; vampyyreja, Viall oli maininnut vampyyrit. Vastaheränneet hautausmaan terroristit tuskin aiheuttivat haltioille päänvaivaa, mutta jotkut muut saattoivat aiheuttaa. Olivatko muinaiset palanneet Euroopasta jälleen tänne? Ja miten Dorian oli sekaantunut koko juttuun? Turhautuneena laahustin ulos kryptasta ja astelin kuumeisesti miettien hautausmaata ympäriinsä. Äkkiä silmiini osui vampyyri, joka ei näyttänyt olevan paikallisia; hänen pitkä kermanvärinen samettimekkonsa ja tuulessa hulmuavat vaaleat hiuksensa olivat jotain eri vuosikymmentä. Kyykistyin hautakiven taakse ja seurasin piilostani tapahtumien kulkua. Tuo vampyyrinainen näytti tutulta, mutten saanut päähäni, missä olin nähnyt hänet ennen. Äkkiä läheisen kryptan ovi avautui ja ulos tuli itämaisen näköinen mies kiinalaisessa asussaan. Hän kantoi käsissään häkkiä, jossa sirkutti kymmeniä lepakoita. Äkkiä ymmärsin, miksi Viall oli niin poissa tolaltaan; lepakot olivat haltioille pyhiä ja nämä verenimijät olivat selkeästi päättäneet aiheuttaa haltioille päänsärkyä lepakoiden kustannuksella. Myös tuo itämainen hahmo osoittautui vampyyriksi, hän oli selkeästi 600 vuoden takaa, sillä hänen asusteensa viittasi Mingin dynastiaan. Kuusisataa vuotta oli vampyyrille hyvin pitkä ikä, sillä vampyyrintappajat olivat sukupolvi toisensa jälkeen tehneet tuhoaan muinaisten keskuudessa. Vanhimmat vampyyrit Antiikin Kreikan ja Rooman ajoilta olivat muuttuneet tomuksi aikaa sitten, joten tuo Ming- ajan vampyyri oli selkeästi muinainen ja hyvin voimakas sellainen. Päätin tällä kertaa jättää lähemmät tutkimukset väliin, sillä yksin olisin heikoilla kahta muinaista vastaan, mutta kuinka väärässä olinkaan tuon ylivoiman suhteen; heitä oli kolme. Ruskeassa villakaavussa lipuva hahmo ilmestyi kryptasta juuri, kun olin tehnyt suunnitelman muinaisten päänmenoksi. Hänen julmat piirteensä toivat mieleen Vlad Tepeksen, hän oli selvästi vanhempi kuin kumpikaan aiemmin näkemistäni. Hänen paperinkuultava ihonsa hehkui soihtujen valossa ja hänen silmänsä olivat läpitunkevan mustat. Olin auttamattomasti pulassa, eikä Doriania näkynyt.

Konttasin hiljaa kauemmas ja suunnistin kulkuni kohti viemäriverkostoa, jossa haltioiden valtakunta levittäytyi salaperäisenä koko Netherwoodin alle. Toivoin mielessäni, että Dorian olisi löytänyt itse paikalle ja kuten ollakaan tapasin hänet ja ylipapittaren heti kaupungin ”porteilla”.

”Jopas kesti.” Dorian tokaisi sarkastisesti ilmestyessäni ovesta sisälle.

”Hmph... Pää kiinni Dorian.” Puuskahdin, ylipapitar Jeanan kohottaessa kysyvästi kulmiaan.

”Liv, miten mukavaa, että pääsit paikalle. Meillä on pieni ongelma.” Jeana sanoi sydämellisesti, vaikka hänen purppuraiset silmänsä olivat piinkovat.

”Tiedän, tapasin kolme muinaista hautausmaan pohjoispuolella. Yksi heistä oli selkeästi jotain sukua Dorianille.” Vastasin kohdistaen sanani Dorianille, jonka silmät levisivät lautasen kokoisiksi.

”Violet...Onko hän täällä? Haha, siinäpä pähkinä purtavaksi sinulle Moreti. Vanha kunnon haahka.” Hän puuskahti sarkastisesti nauraen.

”Olin siis oikeassa, hän on sinun mestarisi.” Vastasin, saaden Jeanan kääntämään vaativan katseensa kohti Doriania.

”Helv... Niin, hän on luojani. Hän on 700 vuotta vanha ja kylmä kuin kivi.” Dorian vastasi hieman häkeltyen.

”Ja?” Jeana sanoi kolkosti vaatien Doriania jatkamaan takeltelevaa selitystään.

”Niin... en tiedä enempää. Helvetin naiset, aina hiillostamassa.” Dorian puuskahti ja kääntyi mennäkseen pubiin.

”Eipäs niin nopeasti. Olet minulle selityksen velkaa Dorian. Tiedät hyvin, että jos olet sekaantunut tähän lepakkoepisodiin, saat maksaa siitä meille hengelläsi...” Jeana jatkoi saaden Dorianin pysähtymään.

”Teidän pyhyytenne... Jeana... Minä pidän huolen, että Dorian pysyy kaidalla tiellä. Olisin kiinnostunut tietämään miksi lepakot ovat muinaisten käsissä ja miksi he ovat ylipääätään Netherwoodissa.” Sanoin keskeyttäen uhkaavan sävyn saaneen keskustelun.

”Sitä me emme tiedä vampyyrintappaja. Kuitenkin pyytäisin nyt teitä onkimaan tietoa niin paljon, kuin voitte näistä muinaisista vampyyreista. Ja Dorian, oletan sinun pysyvän asiassa kaidalla tiellä.”

Jeana vastasi mulkaisten Doriania tiukasti. Sitten hän kääntyi ja asteli kapeaa katua pimeyteen tummansininen kaapuna kahisten kaikuvassa tunnelissa.

”Noniin Dorian, kakista ulos mitä tiedät?” Tivasin hyvin hiljaiselta vampyyrilta, joka käveli rinnallani kädet syvällä taskuissaan pää painuksissa.

”En mitään. Olin klubilla... No'yel etsi minut käsiinsä juuri kun olin vehtaamassa helvetin kuuman misukan kanssa.” Dorian intoutui kerskumaan.

”Liikaa infoa kiitos vain! Puhuin Dorian muinaisista, mitä he tekevät Netherwoodissa ja miten lepakot liittyvät tähän kaikkeen? Miten tämä liittyy ystäväsi ongelmaan?” Pommitin häntä kysymyksillä.

”En tiedä... Ainut minkä Lloyd minulle kertoi on se, että hänellä on kalavelkoja. En tiennyt, että velat voisivat liittyä Violetiin ja Ivaniin... Sanoit kolme ikivanhaa vampyyria? Yksi heistä oli siis Muy...” Dorian vastasi värähtäen.

”Muy? Mitä hänestä Dorian?” Tivasin ja astuin Dorianin eteen pysäyttäen hänet niille sijoilleen.

”Hän... on vaarallinen. Brutaali, armoton, sekopää.” Dorian vastasi lyhyesti ja kiersi minut ympäri jatkaakseen kävelyään.

”Dorian!” Karjaisin hänen peräänsä ja tartuin häntä kädestä paiskaten hänet selälleen sepelille. Pidellen häntä alhaalla tivasin lisätietoa.

”Moreti... olen uneksinut tästä asennosta kauan, mutten uskonut sen tapahtuvan näin.” Hän piikitteli allani.

”Pää kiinni Dorian! Voisitko kerrankin olla inhimillinen ja jättää törkypuheesi vähäksiaikaa?! Sitä paitsi en deittaile, saatika paneskele, kuolleita.” Vastasin kylmästi ja kiskoin hänet rinnuksistaan seisomaan.

”Auts... ” Dorian vastasi esittäin särkynyttä sydäntä.

”Huoh... Olet kusipää ja toivoton tapaus. Lähden kotiin, selvitän tämän itse. Pysy poissa hankaluuksista, ok?” Puuskahdin lopulta ja lähdin harppomaan kotia kohti.

”Moreti, odota!” Dorian karjaisi perääni. ”Älä mene muinaisia vastaan yksin ok? He ovat vahvempia kuin yksikään meistä. He ovat vaarallisempia kuin yksikään kohtaamasi demoni.”

”Enköhän minä selviä. Hyvää yötä.” Vastasin ja jatkoin matkaani.

”Naiset... ” Dorian puuskahti perääni ja katosi yöhön.

Äkkiä kuulin kummallista vikinää edestäpäin. Nappasin vaarnan käteeni ja hiivin ääntä kohti. Puun juurelta löysin siivet riekailena räpiköivän lepakon. Lepakon siivet olivat veriset ja revenneet ja sen kyljessä oli ammottava verinen haava. Se sähisi vihaisesti yrittäessäni koskettaa sitä. Sen pikkuruinen naama oli ruttuinen ja se aukoi suutaan vihaisesti paljastaen v:n muotoiset terävät hampaansa.

”Oletpas sinä vihainen pikkuotus...” Mumisin itsekseni ja päästin lepakkoparan tuskistaan. ”Pitänee napata kuva Nick-sedälle, jotta pääemme tutkimaan näiden pikkukavereiden merkitystä tässä omituisessa jutussa.” Jatkoin muminaa pienen lepakon ruumiille ja kaivoin puhelimeni esille. Kannoin varovasti hihat kämmenteni suojana lepakon katulampun alle ja nappasin puhelimeni kameralla siitä kuvan. Toivottavasti kuva olisi tarpeeksi selkeä, toivoin hiljaa itsekseni ja jätin lepakon ruumiin lampun juurella kasvavien heinien suojaan. Jatkoin matkaani kotia kohti ja heilautin mennessäni kättä Murielille, joka luikki peloissaan toisaalle nähdessään minun tulevan. Muriel joukkoineen oli käyttäytynyt edellisen episodin jälkeen. Ehkä olin hölmö luottaessani näihin alamaailman otuksiin, mutta en uskonut Murielin tai Dorianinkaan olevan loppujen lopuksi pohjimmiltaan pahoja.

Saavuin hämärään kirjastohuoneeseen löyätäkseni nojatuoliin nukahtaneen Nick-sedän. Ravistelin hänet varovasti hereille.

”Nick-setä?” Kuiskasin varovasti hereille hätkähtäneelle sedälle.

”Liv... Mitä? Hetki, otan silmälasini, jotta näen paremmin.” Setä mumisi hieman tokkuraisena.

”Tarvitsisin tietoa lepakoista, löysin puolikuolleen sellaisen partioinnilla ja otin siitä kuvan, tässä...” Selitin ojentaen hänelle puhelintani.

”Hmm.. hmmm... ” Nick-setä mumisi ja nappasi puhelimen käteensä kiiruhtaen työpöytänsä valon ääreen. ”Mielenkiintoista... todellakin...” Hän jatkoi muminaansa.

”Tutkitaan lisää aamulla... Menen nukkumaan, hyvää yötä setä.” Sanoin pehmeästi naurahtaen ja suutelin häntä poskelle.

”Juu... kauniita unia...” Hän mumisi ja kaivoi esiin kirjojaan. Puistelin päätäni nauraen ja hipsin huoneeseeni.

5. A night to remember

2010-07-09T12:02:00.001+03:00

5. A night to remember

Kuntosalitreenin jälkeen päätin pistäytyä ostarilla ja löysin kuin löysinkin viininpunaisen spagettiolkaimisen polvipituisen mekon, jonka miehustaa koristi musta helmikirjailu. Mekko sopisi hyvin poltipituisten nyörisaappaitteni kanssa ja jousti jonkin verran, jos joutuisin jossakin vaiheessa tappelemaan. Koskaan ei voinut olla liian varma. Kotona pukeuduin suihkunraikkaana mekkooni ja rajasin silmäki kevyesti ja lisäsin ripsiväriä. Harjasin kosteat hiukseni ja päätin jättää ne auki. Otin mukaan mustan samettisen laukkuni ja tungin sinne vaarnan sekä muut tarpeelliset välineet. Nappasin mukaani vielä mustan pitkän hupparini, sillä illalla olisi viileää.

”Menen nyt!” Huikkasin eteisestä näppäillen samalla Mian numeroa puhelimellani.

”Selvä, otitko vaarnan?” Nick-setä huusi olohuoneesta.

”Otin!” Vastasin hätäisesti ja ryntäsin ulos.

Bileet järjestettiin kaupungin laidalla, erään puolitutun koulukaverimme luona. Talo oli suuri ja piha varjoisa ja aidattu. Joka puolella heilui hieman hiprakkaisia nuoria ja uima-allas oli legendaarisesti jo täynnä paperimukeja ja muuta roskaa.

”Liv, täällä!” Mia vilkutti minulle parvekkeelta vierellään joku miespuolinen henkilö, jota en tuntenut. Vastasin hänelle käden heilautuksella ja astelin sisälle taloon. Talossa soi kammottava konemusiikki ja vetäydyin oitis yläkertaan, joka oli kuin kokonaan eri asunto. Yläkerran hieman gootahtava rockmusiikki olikin enemmän mieleeni ja istahdin houkuttelevan näköiseen ruosteenpunaiseen nojatuoliin katselemaan vellovaa ihmismassaa.

”Kas, tylsistynyt kasvo.” Kuului yläpuoleltani tuttu ääni.

”Kunhan katselen ihmisiä.” Vastasin ja nostin katseeni Branin kasvoihin. Hänellä oli yllään musta kauluspaita, jonka hihat olivat tutusti kääritty ylös ja ylimmät napit auki. Huomasin, että paita oli lievästi läpikuultava, joten saatoin nähdä hänen hoikan, kiinteän lihaksikkaan rintansa sen läpi.

”Tanssitaanko?” Hän kysyi ja hovikumarsi edessäni. Naurahdin ja nousin ylös, sillä hetkellä ei ollut muutakaan tekemistä, Mian olllessa kietoutuneena tuon tuntemattoman ympärille kuin köynnös. Bran johdatti minut tanssilattialle ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Hän tuoksui hyvälle painaessani poskeni hänen rintaansa vasten. Hän nojasi leukaansa päälaellani ja tunsin hänen naurahtavan hiljaa itsekseen. Nostin pääni ja katsoin häneen kysyvästi.

”Mietin vain, kuinka myrkyllisesti minuun suhtaudut, mutta silti olet lähelläni, kuin et haluaisi lähteä pois.” Hän vastasi hymyillen.

”Entä jos haluankin?” Vastasin haastavasti.

”Et sinä halua.” Hän kuiskasi viekottelevasti korvaani painottaen sanaa ”et”. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja annoin musiikin tulvia korviini. Hän piteli minua lähellään hyräillen sillä hetkellä soivaa kappaletta hiljaa itsekseen. Parin kappaleen jälkeen Bran johdatti minut boolimaljalle ja sirryimme ulos perkolaan juttelemaan. Hän ei loppujen lopuksi ollutkaan niin imelä, salaperäinen ja erittäin itsevarma, aivan kuten Doriankin. Tosin Dorian oli suurimman osan ajasta idiootti. Bran istui minua vastapäätä rottinkituolilla nojaten käsinojaan kädellään katsellen minua kiinteästi kun kerroin hänelle äitini kuolemasta ja vankilassakin vierailleesta italialaisesta isästäni.

”Hmm... kova lapsuus...” Bran totesi ja siirtyi viereeni istumaan. Äkkiä hän oli aivan lähellä, liian lähellä. Tunsin kuinka en voinut tai halunnut liikkua hänen kätensä siirtyessä hellästi leukani alle. Hän piteli kasvoistani kiinni ja painoi huulensa huuliani vasten. Suutelin varovasti takaisin ja hitaasti hän erkani minusta.

”Hmm... tämä oli odottamatonta.” Sanoin hieman pöllämystyneenä.

”Aivan. Tosin ei mitenkään vastenmielistä.” Bran vastasi ja hymyili.

”Hmmm...” Mietin tovin ja hilauduin sitten lähemmäs häntä kietoen käteni hänen kaulaansa. Painoin huuleni uudelleen hänen huulilleen ja eikä hän vetäytynyt pois. Istuimme hetken sylikkäin leikkien toistemme sormilla sanomatta sanaakaan. Bran ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan silmistäni ja tuntui kuin välillämme olisi ollut sanaton yhteys.

”Krhm!” Mian ääni keskeytti maagisen hetkemme. Bran vetäytyi hieman irti minusta ja minä oioin hamettani, vaikka olimmekin olleet vain viattomasti lähekkäin.

”Mitä nyt?” Kysyin huolettomasti Mialta, jonka kaula punoitti hieman ameebaleikkien jäljiltä.

”Oletko nähnyt Gregiä?” Mia kysyi.

”Öö... en? Miksi?” Kysyin hämmentyneenä.

”Ei mitenkään... Minä... siis... Äh... tuo kundi on hänen serkkunsa!” Mia kiljui ja ryntäsi perkolasta pihalle.

”Minun... pitää... Mia...” Selitin Branille, joka hymyili ja nyökkäsi.

”Meillä on aikaa. Pidä huoli ystävästäsi ja itsestäsi.” Hän vastasi ja hymyili jälleen. Hymyilin takaisin ja kiiruhdin Mian perään.

”Mia! Odota! Mikä nyt on?! Oletko kunnossa?” Huusin ystäväni perään, joka viuhtoi jo kävelytiellä ulkona humalaisten nuorten kansoittamalta pihalta.

”En ole! Greg-paskiainen laittoi serkkunsa iskemään minua.” Hän vaikeroi.

”Öh? Kuinka se on mahdollista? Siis... Mia, en tajua?” Kysyin pysäyttäen ystäväni epätoivoisen pyristelyn eteenpäin.

”Todd, tuo serkku siis, paljasti minulle, että tämä oli Gregin idea, jotta tajuaisin jättää hänet rauhaan...” Mia sanoi hiljaa ja lysähti kadulle nyyhkyttäen.

”En ymmärrä... Mikä helvetin idea tuo nyt oli?” Ihmettelin istuutuessani ystäväni viereen.

”En minäkään. Greg on kusipää ja saa pitää Lornansa.” Mia sähähti ja alkoi kammeta ylös.

”Lorna... Kunhan hän ei vain koskisi muihin..." Mumisin hiljaa ja kiersin käteni Mian hartioille. Lähdimme hiljaisuuden vallitessa tallustelemaan kotia kohti.

”Bran? Mikäs se oli?” Mia kysyi äkkiä.

”Jaa-a... En tiedä itsekään.” Vastasin nauraen.

”Aika namu, eikö?” Mia kiusoitteli selkeästi pirteempänä.

”Todellakin. Hän on... aika ihana.” Vastasin virnistäen.

”Haha! Olet ihastunut! Liv Moreti, katsopas vaan... Luulin, että sinulla ja Davella olisi lopulta jotain ja sitten sen vaalea pahiskaverin kanssa... Darian se taisi olla tai joku vastaava...” Mia höpötti.

”Dorian... Juu ei, hän on... Hieman arvaamaton ja moraaliton.” Vastasin ja käännyin kulman taakse, kohti Netherwoodin pääostoskatua. ”Taco Bell's yöpala?” Kysyin virnistäen ja Mian ilme kirkastui.

”Todellakin!” Nauroimme molemmat katketaksemme tilatessamme kunnon jumboateriat ja jälkiruoat päälle.

Syötyämme ateriamme lähdimme kotia kohti. Kello kävi jo puoltayötä, joten päätin saattaa Mian kotiin ja kävästä sen jälkeen lenkin hautausmaalla. Varmistettuani, että Mia oli turvallisesti sisällä suunnistin kulkuni hautausmaalle, joka vaikutti hiljaiselta.

”Pöö.” Kuului tuttu ääni varjoista.

”Pöö itsellesi. Bran... Mitä sinä vielä tähän aikaan täällä?” Kysyin ihmetellen yrittäen peittää innostukseni nähdessäni hänet.

”Äh, en saanut unta. Hautausmaat ovat mukavia paikkoja mietiskellä iltaisin.” Hän vastasi katsellen tähtitaivasta, joka kaartui samettisen sinisenä yllämme.

”Totta... Saatoin juuri Mian kotiin. Kävimme yöpalalla.” Vastasin nostaen paperipussia hänen nähtäväkseen. Emme olleet luonnollisestikaan jaksaneet syödä sitä kaikkea ruokamäärää, joten otin loput mukaan.

”Ah... Onko hän..?” Bran kysyi rypistäen kulmiaan.

”Juu on, mieshuolia vain.” Vastasin naurahtaen.

”Niinhän niitä aina. Me kaksilahkeiset olemme vähän sellaisia.” Bran totesi hymyillen.

”Totta.” Vastasin nauraen.

”Kas kas... Moreti... ja... joku lipevännäköinen kaveri...Mitä hittoa?” Dorianin ääni kuului varjoista.

”Dorian... Tämä lipevä kaveri on Bran. Bran tämä ylimielinen sika on Dorian.” Esittelin nämä kaksi miestä toisilleen. He mittasivat toisiaan katseillaan ja huomasin Dorianin kulmien rypistyvän.

”Liv?” Hän kysyi kääntyen minun puoleeni. En ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa, ilmeisimmin varoittaa minua Branista.

”Dorian? Kakista ulos vain?” Vastasin väsyneesti. Olin kyllästynyt hänen holhoamiseensa, itseasiassa kaikkien holhoavaan asenteeseen. Tiesin ettei Bran välttämättä ollut normaali koulupoika, mutta ainakaan hän ei ollu verta imevä iilimato.

”Hän... Tule tänne.” Dorian sihisi kiskoen minut syrjemmälle.

”Auts! Päästä irti! Mikä hitto sinua vaivaa? En ole omaisuuttasi ja saan liikkua kenen kanssa haluan.” Kivahdin Dorianille, joka steppasi hermostuneesti paikallaan.

”Hän ei ole kuolevainen... Hän... Hän on jotain muuta, sinuna olisin varovainen.” Hän sanoi katsoen vetoavasti silmiini.

”Tiedän. Hän ei myöskään ole demoni tai vampyyri. Jos sinulla ei ollut muuta asiaa, niin painu sitten vaikka tappamaan viattomia teinityttöjä tai paneskelemaan gootteja klubille.” Vastasin myrkyllisesti ja peruutin takaisin katuvalon alle, jossa Bran odotti minua hymyillen tietävästi.

”No? Mitä sinäkin...” Ärähdin, mutta hymyilin sitten. ”Anteeksi. Dorian vain... on suojelevainen ja idiootti.”

”Entinen poikaystävä?” Bran kysyi vilkaisten olkansa yli tupakkaa sytyttävää Doriania.

”Ei todellakaan.” Vastasin vilkaisten myös puun alla seisovan vampyyrin suuntaan.

”Hmm... mustasukkainen ainakin.” Bran totesi ja hymyili jälleen heittäen kätensä huolettomasti harteilleni. Katsahdin hänen komeisiin kasvoihinsa ja hymyilin. ”Jatkammeko hetken vielä yökävelyämme?” Hän kysyi astellessamme poispäin hautausmaalta.

”Miksei.” Vastasin painautuen lähemmäs hänen kylkeään.

”Kerrohan Liv... Mitä tekisit mieluiten treffeillä?” Bran kysyi äkkiä.

”Pyydätkö minua ulos?” Heitin vastakysymyksen enempää miettimättä.

”Kuulostaako se siltä?” Bran vastasi katsoen minua tutkivasti hymyillen.

”Ehkäpä... Hmm... jonnekin erikoiseen paikkaan, illalla... hyvää ruokaa ja yksityisyyttä.” Vastasin hetken mietittyäni.

”Lähdetkö kanssani syyshämärän piknikille perjantaina?” Bran kysyi samantien.

”Lähden.”

”Mukava kuulla.” Hän jatkoi hymyillen itsekseen. Mietin kuumeisesti miten selvittäisin ennen perjantaita Branin salaisuuden... Olin näet hänen pauloissaan liikaakin. Hän oli itsetietoinen, komea, salaperäinen ja ennenkaikkea aivan älyttömän hyvä suutelija. Kesän jälkeen ajattelin Dorianin olevan jumalainen imuttelija, mutta Branin rinnalla hän jäi toiseksi. Sitä paitsi Dorianin kanssa pelehtiminen oli sangen kylmää touhua. Äkkiä Bran pysähtyi ja kääntyi puoleeni. Hän otti minua hellästi leuasta kiinni ja painoi tuon jumalaisen suudelman huulilleni. Huokasin syvään ja painauduin häntä vasten.

”Bran...” Huokasin, mutta hän vaiensi minut painamalla hellästi sormen huulilleni pidellen yhä kasvojani kämmentensä välissä.

”Shh... Kysymysten aika myöhemmin Liv.” Hän kuiskasi käheästi ja vangitsi minut silmillään.

”Bran... Minä haluaisin sanoa jotain...” Kuiskasin ja hän vetäytyi kauemmas kysyvä hymy huulillaan. ”Olet uskomaton, mutta tämä etenee hieman äkkiä ja en oikein pysty ajattelemaan selkeästi...” Kakaisin ulos odottaen Branin hymyn hyytyvän, mutta hän nyökkäsi ja tarttui käteeni.

”Ymmärrän. En halua säikäyttää sinua pois... Olet vain... Kiehtovin naisolento, jonka olen koskaan tavannut. Odotan niin kauan kuin on tarve, perjantaihin siis.” Hän sanoi ja suuteli jälleen kämmentäni. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, hän kääntyi kannoillaan ja katsahti minuun olkansa yli hymyillen tuota viekottelevaa hymyään. Kokosin hetken ajatuksiani, kunnes huomasin seisovani parin talon päässä kotoani.

Branin sanat kaikuivat mielessäni lipuessani sisälle ja edelleen huoneeseeni. Talossa oli hiljaista, vain käytävällä seisova antiikkinen kaappikello nakutti sekunteja yksin pimeydessä. Tassuttelin hiljaa omaan huoneeseeni ja riisuuduin mekostani; se tuoksui aivan Branille. Hymyilin itsekseni ja sukelsin peiton alle. Nukahdin miltei samantien ja näin hyvin todentuntuista unta Branista.

Tumman purppura verho laskeutui ylleni ja sen läpi saatoin nähdä Branin hahmon seisovan parvekkeen kaidetta vasten selkä minuun päin. Astelin verhon läpi ja li'uin hänen käsivarsilleen. Hänen ruskeat silmät porautuivat omiini ja tunsin hänen käsivartensa ympärilläni. Leijuimme purppuraverhon halki sademetsään lintujen livertäessä sateenkaaren värjätessä ilman maagisilla väreillään. Orkideojen huumaava tuoksu täytti ilman vesiputouksen jylinän kuuluessa pehmeänä korviini, kun astelimme käsikkäin putouksen läpi ja sukelsimme turkoosiin veteen. Kietouduimme jälleen yhteen ja tunsin satiinisen viileän käden otsallani ja pehmeät huulet omillani...

”Liv?!” Ääni tunkeutui korviini unen läpi ja säpsähdin hereille. ”Lähdemme käymään torilla” Dora sanoi kumartuen sänkyni ylle.

”Ah... niin sunnuntai...juu, selvä...” Sopersin haroen sotkuista tummaa hiuspehkoani.

”Kahvia on keittiössä ja munakasta jääkaapissa.” Hän ilmoitti ja katosi samantien ovesta ulos. Nousin istumaan sängyssäni ja katselin hämmentyneenä ympärilleni, uneni oli ollut hieman liiankin todellinen. Työnsin peitot syrjään ja sujautin mustat karvaiset tohvelit jalkaani. Huomasin yöpöydälläni jotain kummallista; orkidean, samanlaisen kuin uneni sademetsässä. Otin sen käteeni ja istuin takaisin sängyn laidalle. Kuka ihme tuo mies oikein oli? Laskin orkidean käsistäni ja tassuttelin keittiöön aamiaiselle.

4. Syysriehaa ja mystisiä olentoja

2010-07-08T12:09:00.002+03:00

A/N Kesä kirvoittaa mielikuvituksen laukkaamaan... Tekstiä syntyy vauhdilla, saas nähdä kuinka pitkälle tämä viedään ;)

____________________________

4. Syysriehaa ja mystisiä olentoja

”Yyh, tämä helma on aivan liian pitkä...” Mia valitti luoviessamme asuissamme ympäri ihmistungosta.

”En ymmärrä miten minusta tehtiin jälleen keskiaikainen naissoturi, henkipatto... Hemmetin naispuolinen Robin Hood.” Nurisin vastauksena Mian valitukseen linnaneidon asustaan. Olin jo kolmatta vuotta tuossa vihreässä vartalonmyötäisessä tunikassa ja ruskeissa nahkahousuissani viinen ja jousen kera. Dave nauroi takanamme ja kaappasi molemmat kainaloonsa.

”Toista vuotta seppänä, ei ollenkaan huonompi homma.” Dave totesi iloisesti vihellellen.

Lokakuun toinen viikonloppu oli ajankohta jolloin Netherwood juhlisti keskiaikaisia juuriaan vuotuisella syysriehalla ja me Netherwood High:n oppilaat olimme vapaaehtoistyöntekijöinä keräämässä rahaa lastensairaalalle ja orpokodille. Ilma oli mukavan aurinkoinen ja kirpeä, joten paikalla oli väkeä sankoin joukoin. Etsin katseellani Nick-setää ja Doraa, jotka olivat luvanneet pistäytyä paikan päällä aamupäivän kuluessa, mutta en kuitenkaan saanut heitä näköpiiriini. Katseeni harhaillessa, huomasin erään tutun hahmon röyhelökauluspaidassaan, pussihihoissaan ja liivissään; Bran, jumalaisen aristokraattisen komea ja seksikäs irlantilainen mysteerimies. Bran kääntyi hitaasti minua kohti ja hymyili viekottelevasti, heilautin kättäni hämmentyneenä hänen suuntaansa ja hänen pistävän arvioiva katseensa sai minut jälleen nolostumaan. Miten hemmetissä hän onnistui saamaan minut täysin typeräksi ja vaivaantuneeksi pelkällä katseellaan. Äkkiä hän seisoikin suoraan edessäni.

”Liv. Nahkahousut pukevat sinua.” Bran sanoi ja katsoi suoraan silmiini.

”Kiitos. Miten röyhelöpaita liittyy keskiaikaan?”

”Ah, edustan 1700-luvun loppua, pukuni on sukuni arkistoista. Feodaaliyhteiskunnan syntyä ja valistusaikaa, tuo koju tuolla noin.” Bran selitti katsellen minua edelleen 183 senttisen vartensa voimalla. Hän katsoi minua luonnollisesti hieman alaspäin ja minä jouduin katsomaan yläviistoon. ”Lähdetäänkö kävelylle? Olen seissyt kojulla jo kolme tuntia ja neiti Avery vapautti minut juuri velvollisuuksistani.” Hän jatkoi tarjoten minulle käsivarttaan kuin herrasmies konsanaan. Vilkaisin ympärilleni ja näin Mian ja Daven siirtyneen vohvelikojulle, joten nyökkäsin pienesti ja tartuin hänen ojennettuun käsivarteensa. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa ulos kampusalueelta aina hautausmaalle asti, kunnes tulimme hautaholvin luo, jossa tiesin Dorianin satunnaisesti asustelevan.

”Uskotko yliluonnolliseen?” Bran kysyi äkkiä. Hätkähdin hänen kysymystään enkä osannut hetkeen sanoa mitään. ”Nimittäin hautausmaat ovat täynnä henkiä vailla lepopaikkaa, kidutettuja, yksinäisiä sieluja.” Hän jatkoi ja sydämeni jätti pari lyöntiä väliin; tiesikö Bran kuka olin, oliko hän sittenkin nähnyt vaarnan, jonka piilotin selkäni taakse taannoin törmätessämme kadulla? Hän ei kuitenkaan tuntunut odottavan vastaustani, vaan istahti kevyesti kivipaaden päälle tarjoten minulle apua. Tartuin hänen käteensä ja annoin hänen vetää minut ylös, vaikka pääsin ketterästi aivan hyvin itsekin. Istuimme vierekkäin kivipaadella auringon lipuessa pilvien taakse.

”Taitaa sataa vettä.” Totesin hajamielisesti.

”Syyssateet ovat virkistäviä.” Bran vastasi ja hymyili. Katselin häntä hetken ja hän käänsi katseensa minuun. Siinä se taas oli; perhosia vatsassa. Olin auttamattomasti ihastunut, ihastunut enemmän kuin Dorianiin tai miellyttävään No'yeliin. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta sanat eivät tulleet ulos. Bran katseli minua hetken ja tarttui sitten käteeni; hän suuteli kevyesti kämmentäni ja hyppäsi kevyesti alas paadelta.

”Meidän pitäisi varmaan palata.” Hän sanoi ja hymyili vinosti.

”Ehhm... Niin... siis... pitäisi. Kiitos.” Änkytin ja tunsin itseni taas vajaaälyiseksi. ”Nenääni tuli sadepisara. Juostaan!” Jatkoin ja pinkaisin juoksuun katsomatta taakseni. Tämä ilta vaatisi kunnon partiointia ja demonien hakkamista; olin liiaksi täynnä adrenaliinia.

Illalla istuskelin olohuoneessa kahvikupposen kanssa ja juttelin Doran kanssa. Nick-setä oli juuri tullut kotiin ja sanonut liittyvänsä seuraamme tuota pikaa. Dora kiiruhti hakemaan keittiöstä skonsseja ja kiikutti ne teevadilla takkatulen ääreen juuri ennenkuin Nick-setä asteli portaita alas seuraamme.

”Partioitko tänään?” Hän kysyi minulta ja nyökkäsin hymyillen suu täynnä skonssia. ”Hienoa, on täysikuu, saattaa olla vilskettä ilmassa.”

”Katsoin kalenteria ja tosiaan näin uumoilinkin. Eipä tuo haittaa, olenkin hieman actionin tarpeessa.” Vastasin hymyillen ajatuksieni harhaillessa Braniin. ”Setä, mitä on Armaghissa?” Kysyin äkkiä päähänpistosta.

”Irlannissa? Armagh on hyvin voimakkaasti henkien valtaama paikka, siellä lähellä on muunmuassa Proleekin dolmeenit, jotka osoittavat auringon suuntaan. Se oli muinoin druidien pyhä paikka, siellä vietetään muun muassa kesäpäivänseisausta 21. kesäkuuta.” Nick-setä selitti minun kuunnellessa ahnaasti. Bran tuli siis druidien asuttamilta seuduilta.

”Vieläkö druidit vaikuttavat?” Jatkoin kyselyä Nick-sedän ihmetellessä äkillistä tiedonjanoani mystiikasta ja magiasta.

”Kyllä heitä vielä on. Enemmänkin wiccoja ja magiaan erikoistuneita, joiden sukujuuret juontavat muinaisille ajoille, kuinka niin?”

”Muuten vain. Kouluumme tuli uusi oppilas, joka on kotoisin Armaghista.” Vastasin hajamielisesti.

”Sepä mukavaa. Irlantilaiset ovat kovin kiehtovaa väkeä.” Nick-setä vastasi ja haukkasi skonssia.

”Jep, ja hyvin imeliä.” Vastasin Doran naurahtaessa vieressäni.

”Oletan, että hän on poika?” Nick-setä kysyi naurahtaen hänkin.

”Jep.” Vastasin ja nousin ylös.

”Hmmm... Pitääpä tutkia lisää Armaghin historiaa. Mikä hänen sukunimi olikaan?” Nick-setä jatkoi kyselyään.

”Callahan. Bran Callahan.” Vastasin. ”Lähden vaihtamaan vaatteet ja sitten ulos.” Jatkoin ja vilahdin huoneeseeni, joka sijaitsi talomme päässä, melkein portaikon alla. Huoneessani oli kaksi suurta ja valoisaa ikkunaa ja erkkerisyvennys, jonka edessä oli pehmustettu arkku, jonka päällä usein lojuin lukemassa. Kiskaisin väljän mustan tunikan päälleni ja harmaat verryttelyhousut sen alle. Tarvitsin venyvät ja mukavat vaatteet, jos kerran vastassa oli täysikuun sekoittama joukko demoneita. Nappasin mukaani olkalaukkuun pari vaarnaa sekä nunchuckit, jos joutuisin kunnon myllytykseen. Huomasin toivovani salaa itsekseni, että törmäisin kunnon pimeän voimiin, sillä Branin kanssa käyty kävelylenkki pyöri mielessäni edelleen.

”Moreti!” Kuului takaani kävellessäni hautausmaata kohti.

”Dorian!” Sähähdin ja tunsin lievän ärtymyksen aallon sisälläni.

”Partioimassa? Nyt on täysikuu muuten...”

”Huomasin, osaan katsoa kalenteria.” Vastasin ja jatkoin kävelyäni vaarna kädessä.

”Miksi noin ärtynyt?” Dorian kysyi kummastuneena. Huokasin syvään ja mutisin olevani vain väsynyt.

”No'yel mielessä?” Dorian jatkoi.

”Ei! Dorian, jos aiot ärsyttää minua niin tee se muualla, nyt ei ole aika sille, joten joko partioit apunani tai painut helvettiin!” Ärähdin lopulta ja kaduin sanojani saman tien kun ne tulivat suustani ulos. ”Anteeksi... en vain nyt jaksaisi mitään mustasukkaisuus-draamoja...”

”Mustasukkaisuus? Kuka sanoi, että olen mustasukkainen...” Dorian kivahti, mutta vaiensin hänet kädelläni.

”Shh, katso!” Suhahdin ja kyykistyimme puskan taakse. Hautausmaan kivien välissä vaelsi suuri karvainen otus, joka ei todellakaan ollut city-karhu.

”Ihmissusi...” Dorian sanoi hiljaa ja katsoin häneen kysyvästi.

”Olen vampyyri, haistan sen kilometrin päähän.” Hän selitti tuhahtaen.

”Ahh... Ja ihmissusi tapetaan...”

”Hopealuodeilla.” Dorian täydensi lauseeni.

”Mutta eivätkö ihmissudet olekin ihmisiä paitsi täysikuun aikaan?” Varmensin epäilykseni ja mietin kuumeisesti, miten saisin tuon pedon vangittua satuttamatta sitä.

”Kyllä. Tarvitsemme häkin... Tai sitten telkeämme sen kryptaani.” Dorian ehdotti ja hymyilin hänelle rohkaisevasti.

”Hyvä idea. Ajetaan peto sinne ja keksitään aamulla, mitä teemme tuolle alastomalle ihmisille.” Päätin ja hiivin eteenpäin. Yhtäkkiä peto vainusi minut ja kääntyi ympäri; se hyökkäsi suoraan kohti ja Dorian oli salamana sen takana pidellen sitä kuristusottteessa.

”Liv! Juokse, juokse kryptalle!” Hän huusi ja pinkaisin oitis juoksuun. Dorian päästi pedon irti ja se lähti perääni. Kryptan ovi oli onneksi auki ja rynnättyäni ovesta sisään, Dorian sulki ovet perässämme. Ärinä ja koiramainen löyhkä täyttivät kryptan tunkkaisen ilman. Muriseva susihahmo ahdisti minut kyrptan takaseinää kohti, mutta ketterästi hyppäsin sen yli ja yhdessä pinkaisimme ulos kryptasta teljeten sen metallisen oven kiinni perässämme. Peto oli satimessa. Ikävä kyllä taistelun aiheuttama meteli oli houkutellut paikalle muutaman vastaherännen vampyyrin ja pääsin kuin pääsinkin potkimaan niitä oikein olan takaa. Potkujen ja iskujen vaihto jatkui hetken, kunnes iskin vaarnan suoraan toisen sydämeen ja lennätin toisen päin katkennutta puunoksaa ja molemmat muuttuivat hiljalleen tomuksi.

”Se siitä.” Sanoin puistellen heinää tunikastani.

”Jep... Nyt vain odotellaan auringonnousua, jotta pääsemme katsomaan kuka tuo peto oikein on. Ehdotuksia ajantappamiseen?” Dorian kysyi kaksimielisesti kulmiaan kohotellen.

”Kyllä. Vahdin tässä ja luen Nick-sedän antamaa ”kotiläksyä” ja sinä menet etsimään toisen paikan, jonne vetäytyä nukkumaan päiväksi.” Vastasin napakasti ja istahdin risti-istuntaan kannolle.

”Tässä kiitos avustani?” Dorian nurisi, mutta lähti sitten lampsimaan kohti toista kryptaa. Minä puolestani avasin tuon 500-sivuisen demoniopuksen ja syvenyin lukemaan.

Aamun kajo havahdutti minut kirjani parista ja nousin hitaasti venytellen jäseniäni. Katsoin puhelintani ja näin siellä olevan viestin Nick-sedältä. Vastasin nopeasti hänelle yön tapahtumista ja avasin varovasti salvan kryptan ovesta. Keskellä kryptaa, heikossa valonkajossa makasi alaston mieshahmo. Nappasin nopeasti hupparini ja heitin sen hahmon kriittisimmäksi suojaksi. Varovasti tökkäsin hahmoa olkaan.

”Huomenta, oletko hukannut vaatteesi?” Kysyin uneliaalta hahmolta, joka katseli hämmentyneenä ympärilleen.

”Ehmm... missä minä olen?” Mies kysyi.

”Holy Heartsin hautausmaalla, kryptassa. Telkesin sinut tänne...ystäväni avulla, jotta et satuttaisi itseäsi ja muita.” Vastasin istahtaen kiviselle sarkofagille.

”Minä... sinä... tiedät?” Mies änkytti ja punastui alastomuudelleen.

”Tiedän. Olet ihmissusi. Sinun kannattaisi hankkia häkki tai vastaava tai voit päätyä karvaiseksi ruumiiksi.”

”Ja sinä olet? Hetkonen... Liv Moreti... Ei helv... voi ei... voi ei!” Mies vaikeroi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Vampyyrintappaja. Ja sinä olet...?” Vastasin kohteliaasti ja loikkasin alas sarkofagilta.

”Walton. Ensimmäisen vuoden opiskelija koulussamme.” Hän mumisi käsiinsä.

”Selvä... Walton, voin kysyä ystävältäni, jos saat täysikuun aikaan olla kryptassa. Hän on vampyyri... Ystävä tosin on liian voimakas sana...” Höpötin itsekseni ja Walton nosti päänsä käsistään.

”Kiitos.” Hän sanoi hiljaa.

”Eipä mitään. Voit pitää hupparin... se on... vanha. Lähden tästä kotiin. Koita pärjätä.” Sanoin onnettomalle ihmissudelle, joka jäi istumaan tokkuraisena Dorianin kryptan kivilattialle. Keräsin tavarani kannolta ja lähdin kohti kotia, jossa toivottavasti Dora oli tehnyt jotain syötävää, sillä vatsani huusi ruokaa.

Saapuessani kotiin, olivat Dora ja Nick-setä jo hereillä, molemmat ryntäsivät eteiseen saapuessani sisään. He häärivät ympärilläni varmistaakseen, että olin kunnossa. Tein nopean selonteon tapahtumista Nick-sedälle ja painelin suihkuun. Onneksi oli lauantai, eikä ollut koulua, sillä olin unen tarpeessa. Olin tottunut nukkumaan nelisen tuntia yössä, mutta edellisenä yönä en ollut ummistanut silmiäni hetkeksikään. Havahduin horroksestani sängylläni, kun Dora ilmoitti ovellani tehneensä meille artisokka-parmesaani focacciaa sekä pasta arrabiataa, onneksi oli lauantai. Vietimme päivää yhdessä ruokatilassa ja söimme pitkän kaavan mukaan jutustellen niitä näitä. Nick-setä kertoi minulle, mitä oli löytänyt Branin suvusta ja Armaghista; hänen sukunsa oli kuin olikin druidisukua, mutta mitään paljastavaa ei ollut tutkimuksissa ilmennyt. Päätin lähteä myöhemmin koulun punttisalille tekemään kunnon hikisen lihaskuntotreenin pitkästä aikaa ja ehkä illalla pistäytyä kotibileissä, jonne Mia kovasti hinkui. Ehkäpä löytäisin ostarilta jonkin mukavan mekon iltaa varten. Parin tunnin nokosten jälkeen oli aika lähteä liikenteesen.

3. Normaali päivä...

2010-07-06T12:22:00.005+03:00

3. Normaali päivä...

”Huomenta päivänsäde, kahvia?” Dora tervehti laahustaessani keittiöön väkivaltaisen herätyskelloni herättämänä.

”Kiitos. Missä Nick-setä on?” Kysyin varaäidiltäni, joka puuhasi minulle pannukakkuja ja mustikoita aamiaiseksi.

”Hän on kirjastohuoneessa. Pyysi menemään sinne, kun saat ensin jotain syödyksi” Dora vastasi hymyillen.

”Hmm... selvä...” Mumisin ja keskityin päivän lehteen.

”LIV!” Setä karjaisi käytävältä ja sai minut tukehtumaan kahviini.

”Olen jo ylhäällä Nick-setä!” Huusin vastauksesi sedälleni joka ilmestyikin tuota pikaa keittiön ovensuuhun.

”Ah, tuota juu. Sinun pitäisi tutustua erääseen asiaan ja sitten harjoitella iltapäivällä. Moneltako luentosi loppuvat?”

”Ehm... kahdelta, mutta lupasin Mialle ja Davelle mennä heidän kanssaan koulun jälkeen... En ole nähnyt ystäviäni aikoihin... Ja sitä paitsi viime iltainen... öö... partiointi oli hyvin tylsää.” Selitin hätäisesti ja toivoin ettei setä kyselisi enempää maanalaisesta seikkailustani Dorianin kanssa.

”Ei demoneita siis?”

”Yksi... tylsä ja pieni, kuollut.” Vastasin ja ahdoin pannukakun suuhuni.

”Sinä siis tapoit sen?” Setä jatkoi kyselyään.

”Niin... tai Dorian... siis hän tappoi.” Vastasin nopeasti ja nousin viemään lautastani tiskipöydälle.

”Dorian? Vampyyri... Liv...” Setä aloitti, mutta lopetti nähdessään Doran varoittavan katseen. Joskus olin hyvin kiitollinen Doran herkkävaistoisuudesta ja äidillisyydestä.

”Lähden kouluun, nähdään illalla Nick-setä!” Huikkasin huoneeni ovelta ja kiiruhdin pukemaan päälleni. Olin enemmän kuin innokas pääsemään ulos talosta ennenkuin Nick-setä keksisi täyttää päiväni erilaisilla aktiviteeteilla. Hän ei ollut Dorian-fani eikä pitänyt siitä, että vietin aikaani tuon vastustamattoman komean vampyyrin kanssa.

Tallustellessani jälleen kohti Netherwood High:ta tunsin kuinka päivästä tulisi kutakuinkin normaali. Ainakin minun mittapuullani mitattuna. Alkusyksyn sääksi ulkona oli mukavan leppoisa ilma ja aurinkokin pilkisteli kumpupilvien takaa. Oloni oli kevyt enkä malttanut odottaa koulupäivän loppumista.

”Liv!” Mian tuttu ääni kuului pihalta astuessani koulun muurien sisäpuolelle.

”Mia, anteeksi kun en vastannut viestiisi. Kotona on ollut vähän... hektistä.” Selitin hätäisesti hymyillen Davelle, joka asteli reppu olallaan meitä kohti.

”Moi!” Dave huudahti aurinkoisesti hymyillen. Hänen mutkaton hymynsä sai minutkin hyvälle tuulelle ja vastasin hänen hymyynsä yhtä säteilevästi hymyillen. Saatoin huomata Daven poskien punoittavan hieman ja hymähdin itsekseni.

”Historiaa... En päässyt viime kokeesta läpi, joten joudun uusimaan sen lauantaina.” Mia huokasi astellessamme vieretysten katoksesta sisälle.

”Sattuneista syistä neiti Avery on antanut minulle A:n jokaisesta kokeesta. Nick-setä hirttäisi minut, jollen osaisi historiaa kunnolla...” Vastasin kannustavasti hymyillen. ”Voin auttaa sinua preppaamaan perjantaina, jollet ole suunnitellut meneväsi ulos Gregin kanssa?”

”Itseasiassa... en puhu tällä hetkellä hänelle...” Mia vastasi hiljaa tuijottaen mustien ballerinojensa kärkiä.

”Oh... En tiennyt... Mitä tapahtui?” Kysyin vilkaisten Mian alaspainuneen pään yli kysyvästi Daveen.

”Lorna.” Dave vastasi saaden Mian kirskuttelemaan hampaitaan.

”Lorna Davis... Aina yhtä ihana..Lievästi sanottuna b-i-t-c-h.” Vastasin mumisten ja kiersin vapaan käteni Mian hartioiden ympärille.

”Noh... Greg ei vissiin ole päässyt hänestä yli.” Mia huokasi astuessaan sisään historian luokkaan.

Ahtauduimme takariviin ja huomasin oudon näköisen pojan istuvan ikkunan vieressä tuijottaen tylsänä ikkunasta ulos. Tuijotin pojan ruskeita puolipitkiä hiuksia ja vaaleaa veistoksellista ihoa. Hänen piirteensä olivat täydelliset, melkeinpä liian täydelliset. Hän oli pukeutunut valkoiseen kauluspaitaan, jonka hihat oli kääritty ylös ja muutama ylin nappi jätetty auki. Jalassaan hänellä oli tummat housut. Hän oli selkeästi uusi oppilas. Neiti Avery astui uuri sillä hetkellä luokkaan ja lätkäisi pöydäll kasan dioja. Luvassa olisi tutkimusmatka iki-ihanaan renessanssiajan Eurooppaan; huokasin jo valmiiksi tylsyydestä. Tunsin kuinka Mia tökki minua kynällä käsivarteen. Mulkaisin häntä paheksuvasti ja hän sujautti paperilappusen pöydälleni:

”Tuo komistus tuolla ikkunan reunassa on kuulemma joku irlantilainen. Uusi oppilas, äsken katseli sinua hyvin pitkään. -M”

Luin lappusen kahteen kertaan ja katsahdin vaivihkaa ikkunan suuntaan. Tuo komistus oli kääntanyt upean virheettömät kasvonsa minuunpäin ja katseli minua vieno hymy huulillaan. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja tuo hymy oli kerrassaan viettelevä. Jos ajattelin, että D'yantrassa asuva No'yel oli komea, hän kalpeni sinisen ihonsa kanssa tälle miesolennolle edessäni. Tunsin kuinka puna levisi kasvoilleni ja käänsin kasvoni äkkiä sivuun.

”Voi elämä! Hän on tosiaan KUUMA! N-A-M!”

Raapustin äkkiä lapulle ja sysäsin sen nopeasti tirskuvan Mian nenän eteen. Huomasin myös kuinka Lorna oli iskenyt silmänsä tuohon irlantilaiseen tulokkaaseemme ja huokasin itsekseni hiljaa. Mia-parka, Greg tosiaan särki hänen sydämensä haikaillessaan edelleen tuon heitukan perään. Lorna oli hyvin laitettu ja harvemmin luonnollisen näköinen myrkyllinen naisolento, jonka älykkyysosamäärä lähenteli kaalimadon tasoa. Huhuttiin, että hänen plastiikkakirurgi-setänsä olisi auttanut hieman tuon ulkomuodon saavuttamisessa. Ainakaan hänen nenänsä ei ollut kovinkaan luonnollisen näköinen, puhumattakaan hänen astetta suuremmista rinnoistaan. Lorna oli meitä vuoden vanhempi, sillä hän oli viettänyt vuoden ”vaihdossa” Chilessä, jossa hänen setänsä kirurginveitsineen asui. Tuo uusi komistus ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota Lornaan, joka kiemurteli tuolillaan aivan kuin istuisi muurahaispesässä.

”Bran. Esittelisitkö itsesi... Luulen, että meitä kaikkia kiinnostaisi irlantilaiset sukujuuresi, sillä käsittelimme juuri ennen kesälomaa kelttihistoriaa.” Neiti Avery sanoi äkkiä ja sinkosin katseeni oitis luokan edessä seisovaan kakkulapäiseen opettajaamme.

”Toki neiti Avery.” Braniksi kutsuttu komistus sanoi hymyillen miellyttävästi opettajallemme, joka nielaisi ja vilkaisi nopeasti poispäin. Vai sellainen hurmuri tämä irlantilaisvahvistuksemme siis oli. ”Tulin tänne Netherwoodiin äitini kanssa viikko sitten Armaghista, Pohjois-Irlannin ja Irlannin rajalta. Nimeni on Bran Callahan ja äitini tuli töihin sairaalaan, joten siksi olemme täällä. Asustelen tuossa St. Holy Heartin vieressä.” Bran sanoi kohdistaen ruskeiden silmiensä katseen suoraan minuun, hymyillen sitten valloittavasti neiti Averylle. Lopputunti sujui minun osaltani pilvessä. En voinut lakata vilkuilemasta Brania, joka nojasi rennosti tuolinsa selkänojaan ja hymyili välillä itsekseen.

”Lounas! Luojan kiitos. Olin aivan varma, että kuolen nälkään!” Mia huokasi astellessamme kahvilaa kohti.

”Skippasit taas aamupalan?” Dave kysyi kiusoitellen saaden Mian luomaan häneen murhaavan katseen. Mia oli hyvin tarkka ulkonäöstään ja jätti usein aamiaisen syömättä. Hän ei voinut ymmärtää miten pysyin ruokavaliollani niin hoikkana, sillä söin hyvällä omalla tunnolla aamupalaksi Doran valmistamia kuohkeita ja taatusti rasvaisia pannukakkuja. Hän tosin ei tiennytkään yöllisistä aktiviteeteistani, jotka kuluttivat tehokkaasti kaiken sen minkä söin. Aktiivisen partioinnin jälkeen pistäydyin usein jääkaapilla kotiin saavuttuani ja Dora olikin usein jättänyt minulle purtavaa, jonka saatoin napata mukaani huoneeseeni.

”Yyhh... Lasagnea... Lilluu rasvassa... Ja salaattipöytä on hyvinkin... hmmm... vajaa?” Mia nurisi ja lappaoi lautaselleen hieman onnettoman näköistä salaatiksi nimettyä vihreää ruokaa.

”Lasagne on hyvää!” Dave ilmoitti ja lappasi lautasensa täyteen.

”Jep!” Yhdyin hänen mielipiteeseensä nauraen ja lapoin minäkin lautaseni täyteen tuota mössöksi muuttunutta lasagnen tapaista ruokaa. Äkkiä pysähdyin kuin naulittu, sillä Bran käveli sisään ruokalaan ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Vienosti hymyillen hän luovi tiensä kuiskuttelevien ihmisten joukosta ikkunapöytään ja istui alas nauttimaan kahviaan. Lorna oli tietenkin huomannut tuon komistuksen saapumisen ja oikoi nyt mekkoaan kammetessaan ylös Mian ilmeisimmin ex-poikaystävän Gregory Naughtonin sylistä. Vilkaisin nopeasti Miaan ja päätin toimia. Ryntäsin salamana tarjottimeni kanssa Branin luokse ja hymyilin valloittavasti.

”Onko tässä tilaa?” Kysyin viattomasti saaden Branin virnistämään.

”Toki. Kauniille naisille löytyy aina tilaa” Hän vastasi vihjailevasti.

”Jep... Imartelulla vissiin saa paljonkin naisia?” Kysyin herttaisesti ja hän naurahti.

”Huomasin liikkeesi tuon punapään lähestyessä pöytääni. Kerro ihmeessä syy tähän äkilliseen ryntäykseen tuon hieman ylimeikatun naisihmisen nenän edestä?” Hän sanoi katsellen minua yhä tutkivasti.

”Lorna... On... hmm...trashy?” Vastasin ja viitoin Mian ja Daven suuntaan.

”Ystäviä?” Bran kysyi vilkaisten ystävieni suuntaan.

”Josset pahastu...” Aloitin, mutta hän keskeytti minut hymyilemällä ja tarttumalla käteeni.

”Olen uusi täällä, minulla ei ole varaa nipottaa seurasta, sitä paitsi et kalpene lainkaan tuon botox-bimbon rinnalla, päinvastoin.” Hän sanoi hymyillen.
”Ehh... okei... Oletko aina yhtä imelä?” Kysyin suoraan ja hän päästi käteni nauraen.

”Hmm... imelä... lipevä ehkä, mutta harvemmin imelä.”

”Olen Liv, tässä ovat Mia ja Dave.” Vastasin ystävieni saapuessa pöytäämme. Bran nyökkäsi kohteliaasti ja nousi tuoliltaan päästääkseen Mian ohitseen ikkunan viereiselle tuolille.

”Kiitos.” Mia sanoi kohdistaen sanansa oikeastaan minulle.

”Eipä mitään... irlantilaisvahvistuksemme tässä perusteli juuri mainettaan naisten keskuudessa. Päätin vain jättää Lornan ulkopuolelle tästä maineesta.” Vastasin katsoen suoraan Branin ruskeisiin silmiin.

”Noniin...Liv... Mitäs mukavaa Netherwoodista löytyy iltaisin?” Bran kysyi äkkiä.

”Erhm... hautausmaa... Whitty's baari ja grilli ja elokuvateatteri.” Vastasin nopeasti. ”Toki jos olet kiinnostunut viemäriverkostosta, voi sellaiseen mennä tutkimaan paikkoja.” Jatkoin ja sain Mialta ja Davelta kummastuneen katseen. Jos he vain tietäisivätkään ilta-aktiviteeteistani...

”Ilmeisimmin olet ärsyyntynyt jostakin Liv?” Bran kysyi edelleen hymyillen.

”Eh... en... Siis... Minun pitää mennä!” Änkytin ja kompuroin äkkiä paikaltani viemään tarjotinta pois. Sanaakaan sanomatta Mia ja Dave seurasivat perässäni ja vilkaistuani olkani yli näin Branin hymyilevän itsekseen. Mokomakin itsevarma naistenkaataja.

Päivä soljui kohti loppuaan normaaleissa merkeissä enkä törmännyt tuohon itsevarmaan ja imelään irlantilaiseen enää. Tämän veistoksellisen komea ja mystinen olemus kuitenkin kummitteli mielessäni loppupäivän. Kellon soidessa viimeisen tunnin merkiksi laahustimme kohti ostoskeskusta, jonne olin luvannut lähteä päivän päätteeksi. Puhelimeni värähti taskussani viestin merkiksi ja huomasin sen olevan Nick-sedältä. Hän siis ei ollut unohtanut aamusita keskusteluani ja halusi minut nyt harjoittelemaan kotiin. Vastasin viestiin saapuvani parin tunnin kuluttua, johon sain epämääräisen vastauksen, josta päätellen setä ei ollut tyytyväinen. Huokasin hiljaa ja keskityin Daven ja Mian keskusteluun tulevasta Netherwoodin vuotuisesta syystempauksesta, jossa koulumme näytteli omaa osaansa hyväntekeväisyyden nimissä. Istuskelimme ostoskeskuksen kahvilassa parisen tuntia, kunnes päätin lähteä kotiin lepyttelemään Nick-setää, jonka mielestä laiminlöin velvollisuuksiani jälleen.

Astelin hämärtyvässä illassa kohti kivitaloamme ja tunsin kuinka ilma alkoi käydä jo viileämmäksi syyshämärässä. Äkkiä takaani kuului rasahdus. Käännyin oitis ympäri vaarna valmiina kädessäni. Rasahdusta ei kuitenkaan kuulunut enää, mutta silti minut valtasi tunne aivan kuin joku tarkkailisi minua.

”Okei, tule esiin. En jaksa leikkiä, tapellaan sitten kunnolla.” Puuskahdin kyllästyneenä ja jäin odottamaan vastausta.

”Hmmm... ” Kuului varjoista ja Bran astui eteeni kysyvä hymy huulillaan.

”Ah sinä...”

”Minä. Ketä odotit?” Hän vastasi ja asteli lähemmäs.

”Äh, en ketään... en vain pidä hiippailijoista, ne saavat vaistot heräämään ja itsepuolustuksen päälle.” Selitin tunkiessani vaarnaa farkkujeni vyötärönauhan alle selkäni takana.

”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni hiippailla. Satuin vain huomaamaan sinut, mutten ollut varma olitko se sinä, joten taisin hieman hiippailla.” Hän vastasi anteeksipyytävästi ja hymyili viettelevää hymyään.

”Eipä tuo mitään. Minun on nyt mentävä kotiin, anteeksi.” Vastasin hätäisesti ja lähdin kipittämään tien yli Nick-sedän taloa kohti.

”Saatan sinut kotiportille.” Bran vastasi ja harppoi perääni.

”Loistavaa...” Mumisin hiljaa ja sain Branin hymähtämään selkäni takana.

”Asut siis täällä. Näemmä turvallisesti portilla. Oli mukava tavata jälleen... Liv...” Hän vastasi hymyillen ja kumarsi kääntyen jatkamaan matkaansa.

”Öitä... Bran.” Vastasin ja tuijotin hänen hoikan hahmonsa perään. Hän oli kuin vampyyri; yhtä vastustamaton, mutta ei ollut silti vampyyri, joten mitä jäi jäljelle? Päätin selvittää hänen taustansa ennemmin tai myöhemmin.

Astuessani ovesta sisään, Nick-sedän pää pisti esiin kirjastohuoneesta ja suunnistin kulkuni suoraan hänen luokseen. Hän halusi välttämättä käydä läpi muutamia demonihistoria-asioita ja taisteluharjoituksia. Lopulta puolen tunnin säkkiin kohdistetun intensiivisen potku- ja lyöntisarjatreenin jälkeen hän päästi minut suihkuun ja vaati tutustumaan 500 sivuiseen demoniopukseen. Lopulta hän halasi minua ja toivotti hyvää yötä. Dora oli mennyt jo yöpuulle ja jättänyt jääkaappiin minua varten mozzarellaleipää ja lapun, jossa luki pakkasessa olevan mangosorbettia. Hymyilin itsekseni ja tassuttelin aarteineni omaan huoneeseeni sulkien oven pehmeästi perässäni.

______

A/N Stuart Townsend *drool*... Liikaa Queen Of The Damnedia jne... Mutta, idiksiä syntyy, kun saa fiksaation tmv. Eli siis Bran:

2. Maan alla

2010-07-02T12:04:00.006+03:00

A/N Ja nyt kun on sitä aikaa...

__________________

2. Maan alla

Vampyyrintappaja -velvollisuuteni vuoksi koulutyönikärsi ajoittain inflaatiota. En varsinaisesti ollut opettajien suosiossa ja jokainen heistä laittoi minut työskentelmään ekstraa, jotta saisin ”sivistyneen ja kunnollisen koulutuksen, kuten kaikki muutkin”. Arvosanani olivat keskitasoa, vaikkakin Dave ja setäni joutuivat auttamaan minua pääsemään läpi kursseista. Dave oli tosiaan kärsivällinen opettaja ja historiassa setäni oli lyömätön kaikkitietäjä. Setäni saapuessa matkoiltaan takaisin kotiin, elämä jatkui normaalia rataa ja harjoitukseni palasivat päivärutiiniini. Kiltisti suoritin setäni minulle määräämät tehtävät, vaikka mieleni teki mieluummin lähteä ystävieni kanssa elokuviin. Kahden viikon intensiivisen treenijakson jälkeen olin aivan varma, että kukaan ei edes muistaisi olemassaoloani. Olin eristäytynyt muusta maailmasta ja ainoa kontaktini eläviin, tai melkein eläviin henkilöihin, talossamme asuvien perheenjäsenteni lisäksi, oli Dorian. Hänen jatkuva läsnäolonsa sai mieleni myllertämään ja hänen sarkastiset huomautuksensa saivat vereni kiehumaan. Silti hänen läheisyytensä sai perhosia vatsaani.

Tiistai-iltana istuskelin kuistillamme lukemassa kirjaa, kun kuulin kahahduksen puutarhamme pensaista. Vaistomaisesti ampaisin ylös ja nappasin vaarnan arkusta, jonka Nick-setä oli teetättänyt äärimmäisiä hätätilanteita varten pihallemme. Nick-sedän varovaisuus teki minut joskus hulluksi, mutta tällä kertaa kiitin häntä mielessäni. Olin täysi-ikäinen, mutta joskus Dora ja Nick-setä kohtelivat minua kuin kymmenenvuotiasta pikkutyttöä. Huonolla tuulella ollessani olinkin itsepäinen ja lapsellinen italialaisten juurieni mukaisesti. Juuri tuo temperamentti teki minusta teräväaistisen ja kylmäpäisen demoninmetsästäjän, kutsumukseni mukaisen hahmon, jonka olemassaolosta tiesivät vain yliluonnolliset olennot, kuten pensaiden varjoista esiin lipuva Dorian.

”Kiesus Dorian! Voisitko kävellä pihalle, kuten kaikki muutkin. Aiheutat minulle sydänkohtauksen.” Ärähdin nahkatakkiin ja bootseihin pukeutuneelle vampyyrille, joka virnisti omahyväisesti sytyttäen tupakan.

”Pitihän minun testata refleksisi Moreti. Näytät hyvälle. Setäsi palannut reissuiltaan ja saanut sinut treenaamaan?”

”Jep. Hyvästi elämä, tervetuloa maailmanloppu.” Huokasin ja astelin Dorianin rinnalla takaisin kuistille.

”Noh, noh. Elämäsi on ehkä poikkeavaa, mutta hyvinkin kiehtovaa. Muut eivät tiedä mitä menettävät.” Dorian lohdutti ja hymyili vienosti. Hän näytti hyvältä ja tuoksui hyvältä. Sisälläni lentelevät perhoset saivat minut punastumaan ja Dorianin kohottamaan merkitsevästi kulmiaan.

”Enpä tiedä onko maailmanlopun estäminen kovinkaan kiehtovaa...” Mumisin huultani purren.

”Hei! Ainakin saat hengailla helvetin hyvännäköisten vampyyrien seurassa. Voittaa jokaisen koulusi kaksilahkeisen.” Dorian sanoi ja nauraen.

”Olet niin ihanan vaatimaton Dorian.” Vastasin silmiäni pyöräyttäen.

”Miten olisi pieni irtiotto kaikesta? Lähde kanssani pahoille teille? Parille tuopille? Mitäs sanot?” Dorian ehdotti katsoen minua hypnoottisilla silmillään.

”Olen 18 Dorian... En pääse sisään yhteenkään vakiopaikoistasi.” Huomautin ja huokasin. Olisin tuomittu istumaan jälleen kotona, sillä ystäväni olivat lähteneet elokuviin tunti sitten.

”Alamaailmassa ei kysytä papereita. Eiköhän heitetä tämä koulutyttö-lookki jonnekin ja vaihdeta syöjätär-vaihde päälle. Mitäs sanot? Onko sinusta siihen Liv?” Dorian kysyi pehmeästi hymyillen haastavasti.

”Anna minulle 20 minuuttia.” Vastasin hetken mietittyäni.”Itseasiassa voit tulla odottamaan sisälle.”

Dorianin ilme muuttui kysyväksi, sillä en ollut koskaan kutsunut häntä sisälle asti.

”Ymmärräthän mitä kutsusi tarkoittaa?” Hän kysyi vaikeana.

”Ymmärrän. Älä luulekaan, että pääsisit silti hiippailemaan talossani miten haluat. Minä olen kevytuninen Dorian.” Varoitin häntä ja katosin sisälle. Hölmistynyt Dorian astui ovesta epäröiden sisälle ja seurasi perässäni huoneeseeni.

”Käy taloksi. Käväisen pikasuihkussa.” Huikkasin kylpyhuoneesta ja suljin oven.

”Mielelläni... Kun vielä pääsisin taloksi sänkyysi...” Kuulin Dorianin mutisevan oven sulkeuduttua. Hymyilin itsekseni ja sujahdin lämpimään suihkuun.

Tasan puolen tunnin kuluttua seisoimme Netherwoodin laitamilla Dorianin keskustellessa kummallisen näköisen demonin kanssa kiivaasti. Kirosin itseni tuhanteen kertaan kävellessäni mukulakivikatuja korollisissa saappaissani, ei todellakaan sopiva asu Dorianin valitsemalle reitille.

”Joudumme käymään mutkan kautta. Kaikki ok söpöläinen?” Dorian kysyi minun kiroillessa kenkiäni.

”Jos olisin tiennyt joutuvani rämpimään täällä, en olisi laittanut saappaita.” Murisin mulkoillen hymyilevälle vampyyrille. ”Mitä?!”

”Ei mitään... Näytät... Hyvälle.” Dorian vastasi ja ojensi minulle viileän käsivartensa. Tartuin siihen jupisten, mutta sisälläni kiitin hänen herkkävaistoisuuttaan.

”Minne olemme menossa?” Kysyin hetken kuluttua.

”Maan alle. Eräs ystäväni kaipaa apua ja täältä saamme sinulle tarvittavat tiedot, jotta voimme hoitaa edessä olevan ongelman.” Dorian vastasi ja astui vanhaan viemäriaukkoon, jonka pohja oli mudan peitossa.

”Jes... Lisää koroille sopivaa maastoa.” Mutisin ja astelin lipsuen hänen perässään. Muutaman metrin päässä maa oli kuitenkin peitetty liuskekivillä ja kulkuni helpottui. Kävelimme mutkaista verkostoa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä huomasin luolien laajenevan huomattavasti.

”Odota tässä.” Dorian sanoi ja koputti nyrkillään suureen rautaoveen. Ovi aukesi naristen ja hän viittasi minua tulemaan perässään.

Kokonainen kaupunki levittäytyi eteeni astuessani kosteasta viemäriaukosta sisälle. En ollut koskaan aiemmin päässyt ihailemaan vastaavaa näkyä. Astelin hitaasti Dorianin hoikan hahmon perässä yrittäen näyttää siltä, kuin kuuluisin joukkoon. Joka puolella oli kimaltavia valoja ja hoikkia hahmoja.

”Dorian! Miten hauska nähdä sinut!” Sointuva ääni heläytti astuessamme esiin viemäriputkesta.

”Viall, hauska nähdä. Toin mukanani jonkun, joka tarvitsee tietoja.” Dorian hymyili ja kääntyi puoleeni. ”Liv Moreti, vampyyrintappaja, demoninmetsästäjä, se ainoa oikea.” Häkellyin hieman ja hymyilin väkinäisesti minua tuijottaville purppuranvärisille silmille. Edessäni seisoi sini-ihoinen haltia hopeanhohtoisine hiuksineen ja suippokorvineen. Hän oli kaunis, suorastaan henkeäsalpaavan kaunis ja hänen äänensä soi kuin tuhannet lasikellot; kirkkaana ja heleänä.

”Vampyyrintappaja... Dorian? Viihdyt näemmä vaarallisessa seurassa.” Vialliksi esitelty haltianeito virnisti.

”Niin... Varmistan oman olemassaoloni miellyttämällä tätä naista, joka ikävä kyllä ei taida ymmärtää hyvän päälle.” Dorian vastasi iskien minulle silmää.

”Olet läpimätä Dorian ja en harrasta kuolleiden deittailua...” Sähähdin Dorianille saaden hänen omahyväisen hymynsä hyytymään. Viall tirskahti.

”Kipakka. Pidän hänestä!”

”Hauska tavata Viall. Kaupunkinne on... Ihmeellinen!” Hymyilin Dorianin mulkoillessa minua kumiensa alta. Samassa Viallin takana seisoi pitkä, henkeäsalpaavan komea haltia, jonka musta satiininhohtoinen paita myötäili hänen lihaksikasta rintaansa. En voinut olla tuijottamatta tulijaa.

”Kerää silmäsi Moreti, olemme täällä bisnesasioissa.” Dorian totesi kuivasti ja sinkosin katseeni samassa murhaavasti häneen.

”Dorian. Toit mukanasi viehättävää seuraa.” Tulija sanoi pehmeästi saaden minut punastumaan.

”No'yel. Liv Moreti, vampyyrintappaja.” Dorian sanoi myrkyllisesti nyökäten suuntaani. Hän mulkoili haltiaa kireä ilme kasvoillaan eikä selvästi pitänyt tämän osoittamasta huomiosta minua kohtaan.

”Liv... Hauska tavata. Vampyyrintappaja? Hän on kaunis.” No'yel tervehti nuollen minua purppuraisella katseellaan. Hänen katseensa poltti ihoani saaden sisälläni kihelmöimään. Hän oli komea, komeampi kuin kukaan tapaamani mies, hän oli jumalan ilmentymä; Hän oli käsittämättömän haluttava ja saatoin kuvitella itseni repimässä tuota satiinista tunikaa hänen yltään.

”Moreti?!” Dorianin närkästynyt ääni tunkeutui mieleeni ja havahdutti minut haaveilustani.

”Niin siis tuota... Juu, hei No'yel... Tarvitsisin tietoja eräästä kummallisesta tapahtumasta viikko sitten...” Takeltelin. No'yel hymyili ja nyökkäsi viittoen minua seuraamaan. Dorian oli selittänyt tilanteen kävellessämme viemäreissä, joten osakseni lankesi kaivaa tietoja haltioilta, jotta Dorianin ystävä saisi ongelmansa ratkaistua. En ollut saanut selville, mistä oikeasti oli kyse eikä minua juuri sillä hetkellä kiinnostanutkaan Dorianin ystävien ongelmat, sillä No'yel vei kaiken huomioni. No'yel osoittautui miellyttäväksi seuraksi, jokseenkin kuitenkin tehtäväni kannalta turhaksi. Doriani a ei näkynyt, joten istuuduin haltian seurassa läheiseen haltiakuppilaan, jossa eteeni kannettiin ensin kummallisen näköistä litkua, mutta No'yelin pudistaessa pääätään tarjoilijalle, sain eteeni lopulta viinilasillisen. Hymyilin kiitollisena haltialle, joka yhä tutki minua purppuraisilla silmillään. Äkkiä kuulin takaani tutun rykäisyn. Ilampiiri muuttui salamannopeasti veitsellä viillettävän jäätäväksi.

”Dorian-rakas.” Hymähdin sarkastisesti ja Dorianin hahmo istuutui viereeni.

”Moreti, No'yel. Onko mitään uutta?” Dorian kysyi tarkastellen meitä molempia.

”Niin... Liv, kerro sinä?” No'yel vastasi arvoituksellisesti ja tilasi toisen kummallisen värisen litkun itselleen ja Dorianille pikarillisen verta. ”B negatiivinen, edelleen sinun juomasi Dorian?”

”Edelleen sitä. Samaa vanhaa kuomaseni.” Dorian vastasi ja mulkaisi myhäilevää haltiaa.

”Okei, nyt molemmat istutte alas ja kerrotte mitä helvettiä on tekeillä?!?!” Ärähdin ja huitaisin Dorianin rauhoittelevan käden pois olaltani.

”Liv... Meidän olemassaoloamme säätelevät tietyt lait ja niitä on nyt rikottu. Yritämme päästä sopuisaan ratkaisuun, mutta jollei se onnistu, tuloksena on verinen yhteenotto, jossa osalliseksi joutuvat myös ihmiset.” No'yel selitti surullisena.

”Joku mokasi pahasti... Ja nyt siitä kärsitään Moreti. Joten, oletko mukana? Tästä ei voi puhua sedällesi eikä kenellekään muulle.” Dorian jatkoi tuijottaen minua kiinteästi. ”Ah Viall... Tule vain peremmälle.” Hän jatkoi kääntymättä katsomaan taakseen. Sulokkaasti Viall asteli luoksemme ja istuutui alas. Hän tuijotti lakkaamatta Doriania palava katse silmissään.

”Oletteko te harrastaneet seksiä, vai mistä tämä kissa-hiiri-leikki johtuu?” Kysyin äkkiä.

”Moreti?! Mitä helvettiä?!” Dorian kimposi ja kaatoi noustessaan tuolin ja edessään olevan pikarin.

”Kuulit oikein Dorian. En ihmettelisi, jos paneskelisit myös haltioita.” Sihahdin myrkyllisesti Viallin väännehtiessä vaivautuneena tuolillaan.

”Liv... En tiennyt, että sinä ja Dorian...” Hän kuiskasi pehmeästi.

”Me mitä?! Ei todellakaan, nyt olet käsittänyt väärin. Dorianiin ei kannata sekaantua, hän kaataa sänkyynsä jokaisen hameväkeen kuuluvan.” Vastasin sarkastisesti.

”Haloo! Seison yhä tässä!” Dorian kivahti ja sai No'yelin nauramaan.

”Mielenkiintoinen kolmiodraama... Vampyyrin kivinen sydän sykkii vampyyrintappajalle ja rakas siskoni pelehtii vampyyrin kanssa...”

”Hän ei ollut silloin vampyyri!” Viall kiljaisi ja nousi seisomaan hänkin.

”Okei, en halua kuulla enempää... Takaisin ongelmaan.” Keskeytin tuijottaen yhä Doriania ja Viallia, jotka molemmat seisoivat vaivaantuneina pöytämme vieressä.

”No'yel, hän on vasta 18 eikä lämpene suippokorville...” Dorian sanoi hiljaa ja istui alas.

”Pää kiinni Dorian!” Kivahdin ja tunsin punan leviävän poskilleni.”Helvetin vampyyrit...huomaavat aina kaiken...” Jupisin itsekseni ja sain Dorianin hymyilemään merkitsevästi.

Dorian oli osunut oikeaan, tunsin outoa vetoa No'yelia kohtaan ja samalla minua satutti tieto siitä, että Dorian oli pelehtinyt Viallin kanssa, joka kaikilla mittapuilla mitattuna oli kaunis ja erittäin haluttava. Tunsin oloni surkeaksi. Astellessamme hiljaisuuden vallitessa ulos viemäriverkostossa mietin itsekseni, kuinka omituisessa maailmassa elinkään. Ehkä minun pitäisi normalisoida elämääni ja tosiaan antaa Davelle mahdollisuus, en vain tiennyt miten tehdä sen, kun vierelläni asteleva vampyyri sai sydämeni läpättämään kummallisesti. Dorian oli komea ja puoleensavetävä ja välillämme oli... jotakin.

”Mor...Liv... Saanko kysyä jotain?” Dorian kysyi äkkiä rikkoen hiljaisuuden ympäriltämme.

”Sanat tulevat suustasi ulos vapaasti, joten en voi estää sinua, enhän?” Vastasin ja jatkoin kävelyäni. Dorian seisoi hetken paikallaan ja sytytti sitten tupakan.

”No'yel... Onko hän sinusta... ” Hän aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen. ”Demoni!” Hän huudahti ja sysäsi minut sivuun.

”Äh, korkokengät...” Jupisin kiskoen saappaita jalastani. Dorian nappasi ketteräsi demonia olasta kiinni ja heitti sen selälleen maahan ja samassa tikari viilsi sen pään irti.

”Se siitä...” Hän sanoi pudistellen tomua käsistään. Demonin jäänteet sulivat hiljalleen vihreäksi puuroksi asfalttiin ja haihtuivat lopulta ilmaan.

”Kiitos... en ollut...” Aloitin, mutta Dorian vain hymyili ja tarjosi minulle kättään auttaakseen minut ylös maasta, jossa kiskoin yhä saapapita jalastani.

”Olit tänään muissa tehtävissä, joten en odottanut sinun käyvän työhön noissa tamineissa.”

”Mitä vikaa vaatteissani on?” Kysyin tuhahtaen Dorianin mittaillessa minua päästä varpaisiin.

”Ei mitään.” Hän sanoi ja iski silmää kääntyen jatkamaan matkaamme.

”Vihaan sinua.” Sähähdin ja nappasin saappaat kainalooni ja kiiruhdin hänen peräänsä.

1. Huono onni

2010-05-01T14:16:00.002+03:00

1. Huono onni

Dave, niin ihana kuin hän olikin, oli lupautunut auttamaan minua pääsemään läpi trigonometrian kurssista. Istuimme huoneessani pehmeällä villamatolla tankaten lukuja, joista minulla ei ollut harmainta hajuakaan. Mikään matematiikkaan liittyvä ei ollut vahvimpia alueitani. Vilkuilin huolestuneena kelloa, sillä Dorian oli ilmoittanut tulevansa käymään myöhemmin ja opiskelu oli vienyt enemmän aikaa kuin olin aluksi ajatellut. Dave oli mitä hurmaavin ja huomaavaisin miesolento ja hänet oli varustettu hyvällä huumorintajulla puhumattakaan ulkonäöstä; ruskeat silmät, tuuheat ripset, hyvin muodostuneet leukaperät ja huulet sekä valloittava vino hymy. Parasta hänessä oli kuitenkin hänen toffeenruskeat hieman kiharat hiuksensa, jotka oli aseteltu huolellisesti geelillä pystyyn huolettomaksi ”sänkykamarikampaukseksi”. Hän oli pelannut nuoruutensa baseballia ja harrastus näkyi hänen olemuksessaan. En kuitenkaan ollut koskaan päässyt selville suhteemme laadusta, joten pidin häntä lähinnä erittäin läheisenä ystävänä.

Dorian taasen oli raivostuttava ja omahyväinen, mutta vaarallisella tavalla puoleensavetävä. Hän oli päälle parikymppinen ja rakasti nopeita autoja, alkoholia, tupakkaa, juhlimista pikkutunneille sekä tietenkin naisia ja tämän vuoksi hän ei todellakaan ollut unelmien poikamies. Kuitenkin hänen vaarallinen elämänsä ja hieman raggarimainen ulkomuotonsa veti minua puoleensa kuin sokeri ampiaista. Hän oli kuin piikki lihassani ja hän tiesi sen. Dorianin kanssa olin alkukesästä istunut ulkona puhumassa maailmanmenosta ja olimme kuherrelleetkin pariin otteeseen. Kuitenkaan koskaan hän ei päästänyt minua lähelleen, enkä minä osannut puhua hänelle tunteistani. Tarkemmin ajateltuna en edes tiennyt, mitä tunsin tuota platinanvaaleaa pitkänhuiskeaa miestä kohtaan. Hän osasi olla hurmaava ja vetoava, mutta suurimmaksi osaksi ajasta hän teki minut hulluksi ylimielisellä ja edesvastuuttomalla käytöksellään.
”Liv? Kuuntelitko?!” Dave ärähti napsauttaen sormiaan silmieni edessä.
”Oh... Siis juu... eli...huh?” Takeltelin ja punastuin hieman. ”Anteeksi, erään tutun pitäisi ilmaantua käymään kohta.”
”Ah... Tarkoitatko sitä kummaa kaveria, joka hiippaili koulun pihalla eilen?” Dave kysyi epäilevään sävyyn.
”Ehm... siis juu...Hän...on tuttu...Perhetuttu.” Selitin nopeasti ja syvennyin, tai ainakin yritin, jälleen oppikirjaani.

Oveltani kuului vieno koputus ja Dora pisti päänsä sisään.
”Vieraita.” Hän sanoi ja silmäili meitä epäilevästi.
”Tulen heti.” Vastasin ja pomppasin pystyyn. ”Odota hetki.” Sanoin Davelle ja kiiruhdin ovelle.
”Moreti.” Dorian sanoi ja silmäili minua päästä varpaisiin.
”Noniin, oletko saanut lisätietoa?” Kysyin oitis pyytämättä häntä sisään.
”Sinun pitäisi lähteä mukaan... Saatan tietää, missä tuo roskasakki majailee.” Hän sanoi ja pälyili minua kulmiensa alta.
”Ei. Minulla on muuta...” Intin vastaan.
”Setäsi poissaollessa aiot sitten luistaa velvollisuuksistasi, vaikka helvetti on irti? Erittäin vastuuntuntoista toimintaa Moreti.” Hän puuskahti ja astui lähemmäs.
”Dorian! Anna olla. En kutsu sinua peremmälle, minulla on vieras.”
”Se tumma poju koulusta? Luulenpa tietäväni mitä hän on vailla...” Dorian sähisi minun luodessa häneen varoittavan katseen.
”Ja se kuuluu sinulle miten paljon? Ei todellakaan tippaakaan, Dorian, en ole tilivelvollinen sinulle.”
”Hitto soikoon nainen! Kuka tahansa mies tekisi mitä vain päästäkseen housuihisi...” Hän jatkoi silmät leimuten.
”Ja kerrohan mitä se olisi Dorian? Mitä sinä ylimielinen, naistenmies olisit valmis tekemään? Et ainakaan käyttäytymään ihmisiksi!” Kivahdin ja tartuin oveen sulkeakseni sen. Dorian ei kuitenkaan antanut periksi, vaan piteli ovea tiukasti.
”Moreti... Liv... Katsohan... siis, olemme vihollisia, mutta tämän selvittämiseksi sinun täytyy niellä helvetin ylpeytesi ja auttaa tässä asiassa, sinulla on työ, kutsumus ja sinun pitäisi helvetti soikoon seurata sitä ilmankin setääsi!” Hän napsahti ja tunsin sisälläni kiehuvan.
”MINUN YLPEYTENI DORIAN, MINUN YLPEYTENI?!?! SINÄ ASTELET TÄNNE JA KERROT MINULLE MITEN MINUN PITÄISI TOIMIA?! SINÄ, JOKA ET KANNA VASTUUTA TEOISTASI IKINÄ! PANESKELET YMPÄRIINSÄ, JUHLIT YÖT JA SEN JÄLKEEN TULET SANELEMAAN MINULLE, MITÄ MINUN PITÄISI TEHDÄ?! PAINU HELVETTIIN DORIAN, PAINU HELVETTIIN OVELTANI!” Huusin kitarisat punaisena kyynelten pyrkiessä silmiini.

Dorian tuijotti minua hämmentyneenä ja perääntyi pari askelta. Paiskasin oven hänen silmilleen ja ryntäsin kylpyhuoneeseen. Hämmentynyt Dave seisoi käytävän päässä ja katsoi minuun kysyvästi, kun pyyhälsin hänen ohitseen. Tunsin kiukkuni muuttuvan pettymykseksi ja kyyneleet saivat vallan; Dorian aiheutti minulle enemmän mielipahaa kuin uskalsin ikinä myöntää, en ymmärtänyt miksi hän vaikutti minuun sillä tavoin.
”Liv? Avaa ovi, onko kaikki kunnossa?” Dave kysyi varovasti koputtaen kylpyhuoneen oveen.
”Olen kunnossa.... Dorian vain... No, on idiootti.” Totesin ja avasin oven pyyhkien silmiäni. ”Anteeksi, mihin jäimme?”
”Tuota... Minun pitäisi varmaan mennä... Kello on jo paljon... Nähdään huomenna koulussa, ok?” Dave nikotteli ja halasi minua kömpelösti.
”Selvä... Minä... Tuota...olen pahoillani, että opiskelumme keskeytyi tällä tavoin.” Sanoin hiljaa ja kirosin Dorianin alimpaan helvettiin; hän todella osasi tehdä elämästäni surkeaa. Dave keräsi tavaransa ja katosi vienosti hymyillen ovesta.

En voinut vastustaa kiusausta lähteä käymään ulkona, vaikka kello lähenteli puolta yhtätoista. Nappasin mustan pitkän hupparini tuolilta ja vilahdin ulos Doran katsoessa päätään puistellen perääni. Dora oli toimittanut äitini virkaa siitä asti kun täytin kaksi vuotta ja Nick-setä oli hänen läheinen ystävänsä. Isäni, huonoille teille joutunut sisilialainen liikemies, niin komedialta kuin se kuulostikin, ei halunnut edelleenkään nähdä minua enkä tiennyt hänen liikkeistään sen enempää. Nick-setä oli kertonut hänen majailevan Sisiliassa ja lähettävän tililleni rahaa säännöllisesti opiskeluja varten. Uskoin hänen tekevän sen pelkästään velvollisuuden tunnosta, sillä hän ei koskaan ollut halunnut nähdä minua. Äitini kuoli lasketteluonnettomuudessa ollessani yksi vuotias enkä muistanut hänestä juuri mitään, joten Nick-setä, professori Nicholas E. Perkins, äitini Lindsey Perkinsin vanhempi veli, toimitti isäni virkaa Doran huolehtiessa feminiinisestä huolenpidosta taloudessamme. Nick-setä kuljetti minua mukanaan lukuisilla Euroopan reissuillaan ja opetti minulle kaiken historiasta ja mytologiasta ja valoi minuun uskoa, että pystyisin suorittamaan tehtävää, joka minulle oli syntyessäni määräytynyt. Hän oli se, joka oli saanut minut osallistumaan useille thaiboxing-tunneille poikien kanssa, vaikka olin pieni hontelo tyttö. Hän oli myös suostunut pyyntööni aloittaa voimistelu, joka osoittautui hyödylliseksi harrastukseksi myös thaiboxingissa.

”Katsopas vain... Typsykkä yksin ulkona tähän aikaan. Tulepas käymään niin annan sinulle esimakua synnin tielle...” Nariseva ääni sähisi takaani ja kylmät sormet kietoutuivat kurkulleni. Toimin vaistonvaraisesti ja taidokkaalla kiepautuksella selätin hyökkääjän olkani yli alleni ja iskin puisen vaarnan hänen sydämeensä, hahmo haihtui tuhkana tuuleen.
”Yksi alhaalla, demonijoukko edessä... Dorian... Missä olet, kun kaipaisin sinua juuri nyt...” Mumisin itsekseni puistellessani seivästämäni hahmon jäänteitä lahkeiltani.
”Käskit minun painua helvettiin...” Hiljaisen jäätävä ääni sanoi äkkiä varjoista.
”Dorian...Minä...” Aloitin punastuen.
”Anna olla vampyyrintappaja... Jos ärsytän sinua noin paljon, miksi et toistaisi samaa minuun, kuin tuohon äskeiseen onnettomaan yön kulkijaan?” Dorian sanoi sarkastisesti astuen esiin varjoista. Hän oli vetänyt päälleen mustan nahkatakin ja sytytti nopealla sulavalla liikkeellä tupakan.
”Tiedät etten tee sitä, joten anna olla.” Vastasin kyllästyneenä. ”Missä tuo pahisjengi siis hengailee?” Vaihdoin sulavasti aihetta.
”Hmmm.... Muuttunut ääni kellossa...” Dorian myhäili hymyillen vinosti.
”Sanoin, anna olla. Hoidetaan tämä homma alta, ok?” Huokasin ja mulkaisin häntä pahasti.
”Vampyyrintappajat.... Demoninmetsästäjät, niin herkkää sakkia...” Dorian myhäili edelleen ja lähti kävelemään kohti vanhaa autiota kirkkoa, jonka jäännökset muistuttivat keskiaikaisista noitavainoista nykyisen kirkon takana.
”Vanha kirkko? Hengailevatko he vanhassa kirkossa? Kuinka ilmeistä... Keksisivät jotain omaperäisempää vaihteeksi... Demonit...” Mumisin kävellessäni tuon pitkän huiskean komean miehen perässä. Dorian harppoi vauhdilla kohti kirkkoa hartiat jäykkinä yrittäen peittää ärtymyksensä. Kipitin puolta lyhyemmillä jaloillani hänen perässään niin nopeasti kuin suinkin pääsin.
”Hei, herra terävähammas! Olen ihminen ja puolta lyhyempi, joten jospa kakistaisit ulos mikä mättää ja odottaisit hetken?” Sähähdin Dorianin selälle saaden hänet pysähtymään.
”Ja sinulla pitäisi olla erityisvoimia?” Hän huomautti sarkastisesti ja katsoi minuun olkansa yli.
”Ja mikä saa sinut olettamaan, etten seivästä terävää kieltäsi samantien tässä paikassa?”
”Tsot tsot... Ilman minua olisit pulassa alamaailman kanssa.” Hän sanoi omahyväisesti saaden minut huokaamaan turhautuneena. Astelimme hiljaisuuden vallitessa kirkon portista sisään. Äkkiä Dorian pysähtyi sysäten minut hautakiven taakse piiloon. Nostin päätäni kiven yli ja havaitsin savukiehkuroita puiden keskellä.
”Grillibileet?” Suhahdin Dorianille, joka kyyristeli vieressäni epämukavan lähellä. Kykenin aistimaan hänen jännittyneisyytensä ja haistamaan hänen tuoksunsa. Hänen kiinteä käsivartensa painautui kovana kylkeäni vasten saaden minut värähtämään. Dorian tunsi mielenliikkeeni ja katsahti minuun kysyvästi hymyillen itsekseen. Nielaisin ja käänsin katseeni takaisin savukiehkuroihin.
”Muriel on saanut mukaan muutaman demonin, joiden tappamiseen saatamme tarvita järeämpiä aseita.” Dorian supisi yrittäen pysyä asiassa. ”Kuunteletko Moreti? Sanoinko aiemmin, että rusketus sopii sinulle?”
”Huh? Erhm... siis juu aseita... Ja kiitos?” Mumisin vastaukseksi Dorianin salamannopean käden siirtäessä hiussuortuvan kasvoiltani.
”Niin. Aseet; ne joilla hakataan ja silvotaan ilkeitä demoneita, tiedäthän?” Hän jatkoi katsoen minua kulmiensa alta.
”Siis, aseet... Takaisin talolle siis...” Mumisin ja lähdin hiipimään takaisin hautausmaan porttia kohti. Dorian hymähti ja sulavasti hiiipien livahti ohitseni kadoten varjoihin. Ajatusteni hämäämänä ryntäsin juoksuun ja saavutin pihatiellemme ehtineen Dorianin muutamassa minuutissa.
”Kellariin...” Henkäisin ja kiskoin kellarin ovet auki.
”Melkoinen arsenaali aseita...” Hän huomautti avatessani kellarin takaseinällä sijaitsevan kaapin tutkiakseni sen sisältöä.
”Setä vaatii minulta taitoja jokaisessa aselajissa. Valitse minkä haluat, minä otan varsijousen.” Vastasin ja nappasin kiiltävän mustan varsijousen naulastaan.
”Hmm... nunchakut.” Dorian mumisi virnistäen. Hymyilin hänelle takaisin ja suljin kaapin ovet.
”Mennään. Muriel on aiheuttanut tarpeeksi harmia yhdelle päivälle.”
”Örhm... Moreti?” Dorian sanoi äkkiä.
”Niin?” Pysähdyin nielaisten ja käännyin katsomaan tuota nahkatakkiin pukeutunutta pitkää komeaa miestä.
”Muriel on pohjimmiltaan hyväsydäminen, vaikka demoni onkin... Älä ole hänelle liian ankara, ok?”
”Mistä lähtien sinä olet välittänyt muiden hyvinvoinnista tai tunteista Dorian?” Hymähdin ja jatkoin hiipimistäni eteenpäin. Kuulimme meluavan demonijoukon äänet selvästi kirkkomaan tyhjyydessä.
”En ole niin kylmäsydäminen kuin luulet, rakkaani...” Dorian mumisi hiljaa ja hiipii notkeasti kuin kissa viereeni. Värähdin jälleen tuntiessani hänen läheisyytensä ja tunsin hänen viipyvän katseensa selässäni.
”Dorian... meillä on töitä. Lopeta tunteilu hetkeksi ok? Olemme työtovereita ja pidetään tilanne niin, ok?” Sähähdin ja astuin aukealle kääntäen huomioni meluavaan demonijoukkoon. ”Muriel, ystävä-rakas, mikä on homman nimi? Olemme keskustelleet tästä jo aiemmin.” Naurahdin hölmistyneiden demonien kääntäessä katseensa minuun. Muriel näytti pullottavan otsansa rypistyessä monelle poimulle hyvin hämmentyneeltä ja hänen sarvekas päänsä kääntyi hätääntyneenä ystävistään minuun.
”Demoninmetsästäjä...” Hän kuiskasi.
”Minä. Ja saanen kysyä, mitä hemmettiä teette hautausmaalla tähän aikaan? Minulla olisi tärkeämpääkin tekemistä, joten alkakaapa laputtaa ettei minun tarvitse alkaa ilkeäksi.” Sanoin topakasti ja Murielin punainen iho tummui entisestään hänen huomatessa, että hänen sarvekkaat ystävänsä olivat jo luikkineet karkuun. Dorian seisoi vähän matkan päässä nojaten hautakiveen tupakka huulessaan.
”Minä... Minä...” Muriel änkytti saaden Dorianin naurahtamaan sarkastisesti.
”Sinä mitä? Voi demonirukka... Tuot näemmä huonoa onnea myös itsellesi. Jospa palautamme varastamanne elektroniikat sinne, minne ne kuuluvat ja sitten hankit itsellesi harrastuksen, ok?” Toruin nolona luimistelevaa demonia, joka oli kaksi metriä pitkä ja hyvin harteikas, mutta pohjimmiltaan aika säälittävä otus. Huokaisten Muriel keräsi stereot sekä muutaman varastetun dvd-soittimen maasta ja raahusti jeepilleen.
”Tarpeeksi hienovaraista herra terävähampaalle?” Kysyin kääntyen kannoillani lähteäkseni kotiin.
”Moreti... Meidän... Minä... siis kesäisestä...” Dorian änkytti saaden minut pysähtymään.
”Dorian... Minä en kadu keskustelujamme, enkä kaulailuamme, mutta usko jo, että et ole poikaystäväainesta, joten annetaanko olla? Ystäviä?” Sanoin huokaisten ja Dorian nielaisi. Hän näytti samaan aikaan huojentuneelta, mutta myös loukkaantuneelta. En koskaan saanut hänen tunteistaan selvää, ehkä osaksi siksi, koska hän oli vampyyri eikä ihminen.

Heräsin aamulla herätyskellon soittoon sangen ärtyneenä. Olin väsynyt ja hieman hämmentynyt Dorianin kanssa käydystä lyhyestä keskustelustamme. Hän hämmensi minua edelleen, enkä tiennyt halusinko hänestä enempää kuin ystävän. Vampyyri poikaystävänä oli muutenkin kiero ja omituinen ajatus, enkä tiennyt kykenisinkö moiseen, vaikka hän olikin vastustamattoman komea ja hänen ”paha poika” -imagonsa veti minua puoleensa. Olin jälleen myöhässä koulusta enkä tiennyt kuinka pitkälle opettajat uskoisivat selittelyäni.

______________
A/N Hopsan, vierähtänyt tovi... Kaikkea mahdollista häiriötä luomistyössä. Tässä kuitenkin ensimmäinen luku. Kaikki siis omia hahmoja ja tarina on täysin oman kieroutuneen mielikuvitukseni tuotetta. Liikaa Buffya ja sci-fiä jne. Enjoy!

Prologi

2010-03-11T21:21:00.004+02:00

A/N: Uutta, suomeksi (JEE!). Täysin oma kehitelmä, tosin muutaman vaikutuksen alaisena... Katsotaan mitä tästä syntyy.

___________________

Prologi

Netherwood, paikka jossa aika pysähtyy. Tasan 12000 asukasta, tai 12042 tarkalleenottaen. Hieman omituisista olosuhteista johtuen asukaslukua on vaikea määritellä. Kivitaloja kivitalojen vieressä, oikeastaan mukava paikka asua, jos pitää pienestä kaupungista sumun keskellä.
”Liv! Ensimmäinen koulupäivä ja olet jo myöhässä!” Käskevä naisääni keskeytti peilikuvani ihastelun.
”Tullaan, tullaan!” Huusin takaisin. Syksyn ensimmäinen koulupäivä jälleen Netherwood High:ssa. Kesä oli sujunut mutkattomasti ja nopeasti lukuunottamatta henkeviä keskusteluja Dorianin kanssa; en ollut vieläkään päässyt jyvälle hänen aivoituksistaan.

Katsahdin viimeisen kerran peiliin ja päätin sitaista lähes mustat olkapäille lainehtivat hiukseni kiinni. Sää oli pilvinen ja odotettavasti vettä sataisi koko päivän, joten valkoinen tank-toppi ja mustat väljät caprit saivat kelvata. Kiskoin kuluneet Converseni jalkaani ja nappasin laukkuni tuolilta. Rynnistin haukkaamaan paahtoleivän puolikkaan ja nielaisin lähes tukehtuen tuoremehuni.
”Menen nyt! Nähdään iltapäivällä Dora!” Huikkasin vielä pyylevälle taloudenhoitajallemme. Dora oli perhetuttu, enemmänkin Nick-sedän ystävä, kuin palkollinen.
”Koitahan olla kunnolla!” Dora vastasi naurahtaen oven napsahtaessa kiinni jäljessäni. Päätin kävellä koululle, vaikka tiesin voivani ottaa Nick-sedän auton käyttööni. Hän oli lähtenyt tapaamaan ystäväänsä Washingtoniin ja tulisi takaisin vasta seuraavalla viikolla, joten olisin vapautettu myös harjoittelusta sekä historian tutkimuksesta.

Kävelin ulkoilmasta nauttien kohti Netherwood High:ta, jonka tylsän keltainen nyhjöttävä olemus toi mieleeni vanhan nunnaluostarin muureineen. Koulurakennus oli kodikas, mutta armottoman vanha ja hieman kammottavakin sokkeloisine kellareineen ja pölyisine pimeine ullakoineen.
”Liv!” ääni kirkaisi takaani kävellessäni koulun porteista sisään.
”Mia!” Kiljaisin ja kapsahdin vaalean hoikan tytön kaulaan.
”Missä olit koko kesän? Et arvaa mitä leirillä tapahtui!” Mia hehkutti ja minä purin huultani.
”Italiassa... Firenzessä... Olimme...Tutkimassa historiaa Nick-sedän kanssa.” Vastasin epämääräisesti ja pakotin suuni hymyyn.
”Ah... sivistysretkiä jälleen.” Mia huokasi pahoittelevasti ja minä nyökkäsin. Kävelimme rupatellen liikuntatunneille, joista en pitänyt lainkaan, sillä opettajamme oli päättänyt, että olen harrastuksieni vuoksi esimerkki kaikessa. Myönnettäköön, että voimistelu sekä erinäiset tarkkuutta ja ketteryyttä vaativat lajit saivat minut näyttämään muiden silmissä huippu-urheilijalta, mutta en silti pitänyt ylimääräisestä huomiosta. Muutaman permannolla tehdyn voltin jälkeen olin valmis suuntaamaan takaisin pukuhuoneeseen. Käväsin nopeasti suihkussa ja pukeuduttuani kiiruhdin kohti ruokalaa.
”Liv!” Miellyttävän matala miesääni huudahti ja David ilmestyi viereeni.
”Dave! Olet palannut Meksikosta, olisi ollut mukava nähdä kesällä... Tosin en ollut itsekään täällä.” Hymyilin tuolle valloittavalle miehenalulle, jonka rusketus toi hänen ruskeat silmänsä entistä paremmin esiin.
”Meksikossa oli kuuma. Kuumia kissoja tosin!” Hän virnisti ja minä pyöräytin silmiäni. ”Kukaan ei tietenkään vetänyt vertoja Liv Moretille.”
”Haha... Oli ikävä, kiva kun ehdit koulun alkuun. Mia täytti korvani cheerleading -leirijutuilla.” Vastasin istuutuessamme ikkunan viereiseen pöytään. Samassa ikkunan ohi vilahti tumma hahmo. Nousin salamana ylös ja änkytin selityksen ihmettelevälle Davelle.

Astelin ulos pilviseen loppukesän säähän ja tapasin katoksessa pitkän platinanvaalean tummansinisiin farkkuihin ja mustaan hihattomaan pukeutuneen, erittäin lihaksikkaan mieshahmon, jonka vihreät silmät porautuivat minuun astuessani lähemmäs. Hän oli minua paljon pitempi ja hänen hoikka hyvinmuodostunut vartensa sai hänet näyttämään entistä pitemmältä.
”Moreti...” Miellyttävä ääni sanoi viileästi lievällä brittiaksentilla.
”Dorian. Mitä haluat?” Kysyin hieman ärsyyntyneenä.
”Puhua.” Mies vastasi ja sytytti tupakan.
”Älä viitsi pelleillä, olemme koulualueella, joten sammuta tuo.” Kivahdin ja mulkaisin tupakkaa merkitsevästi. Hän katsoi minuun toinen kulma koholla huvittuneena ja tumppasi tupakan mustan biker-bootsinsa alle.
”Tyytyväinen?” Hän murahti sarkastisesti ja käveli katoksesta soralle minun seuratessa perässä kädet puuskassa odottaen kärsimättömänä hänen menevän asiaan. ”Murielin ystävät mellastavat jälleen kaupungin itäpuolella.” Hän sanoi äkkiä ja kääntyi minuun päin.
”Pahan onnen jengi? Lähellä St. Holy Heartia? Mitä ihmettä he täällä tekevät? Luulin ettei heillä ole asiaa pyhälle maalle...” Kysyin typertyneenä saaden Dorianin huokaamaan.
”Hyvä kysymys. Odotin sinulla tai sedälläsi olevan tästä tarkempaa tietoa.” Hän vastasi katsoen minuun edelleen pistävästi.
”Ei... Ei mitään tietoa...” Mumisin vastaukseksi huultani purren. Tästä ei voinut seurata kuin kasa ongelmia. ”Pitänee viestittää Nick-sedälle.”
”Suosittelen tekemään sen. Palaan asiaan iltahämärissä. Rusketus muuten pukee sinua... Liv.” Dorian sanoi ja hymyili. Samassa hän kääntyikin kannoillaan kadoten koulun muurien ulkopuolelle.

Magic pt. 7

2010-03-02T20:42:00.003+02:00

Magic pt. 7

I probably fell asleep at some point, I wasn't sure. I didn't care. I just sat there and stare at the bed. I didn't notice when lights went off and I didn't notice when someone walked into the room. At some point someone had dragged me into another bed next to Draco. I lied on my side and stared at his perfect body, he didn't move. Suddenly I heard someone calling me, loud.
“Ann! Bloody hell, answer me!” The voice shouted and I snapped out from my numbness.
“W-w-w-w-hat?” I stammered quietly.
“We found something!” Blaise cried out and tried to get me out off the bed.
“Y-y-you did?!” I suddenly understood.
“Yes! You need to move. We are going to try counter spell now!” He ordered and Vicky helped me up.
“Come. They need us to leave now. It's some kind of stunning spell, similar to Avada, but not killing. Still it's very lethal.” She whispered and dragged me out from the room.
“W-w-what is Avada?” I asked confused.
“It's the killing curse.” Ginny answered and gave me a coffee mug. “You look like you need that.”
“T-t-thanks.” I muttered and took a sip from my coffee. “There's ginger in it.” I whispered.
“Yeah, and it's extra strong.” She beamed and I gave her a weak smile.
“You need to eat something.” Vicky worried and leaded me to the cafeteria. The same witch was there again and offered me some special pancakes and a huge plate of broccoli soup. We sat quietly by the window while I ate my soup. I didn't even realize how hungry I was.
“Thank you so much to both of you.” I said hesitantly after Id finished my huge dinner.
“That's what friends are for Ann.” Vicky smiled and hugged me.
“I haven't ever seen Draco so happy as he is with you. I have to say, that I even like him nowadays... a lot! Though he is Slytherin.” Ginny giggled and I smiled.
“And I'm muggle... He has changed, hasn't he?” I said and both of them nodded.
“Oh, I forgot. Here's some clean clothes... I went to get them for you, if you don't mind. I thought you might want to clean up a bit. There's a shower next to Draco's room.” Ginny smiled and offered me a plastic bag full of my clothes.
“Thanks! I really could use some shower...” I said and wrinkled my nose. Both of them laughed.
“I have a feeling that he will be alright.” Vicky said suddenly.
“I've dine lot of good luck spells and I also did one for Hermione...” Ginny admitted and I smiled for them.
“You are awesome!” I whispered and started to cry.
“Friends, remember?” Ginny said and hugged me.
“Yeah.” I gasped and felt Vicky's arms around us. We sat there a while and then I headed to take the very needed shower. After the shower and some clean pair of jeans and my soft grey hoodie I felt much better. I combed my light brown hair into a messy bun and left the bathroom a bit braver and happier. I took a deep breath and stepped into Draco's room. Hermione was there with Harry and Blaise measuring his heart beats. She looked calm and confident.
“Hey...” I said hesitantly.
“Oh, Ann! He is okay! Look! He is sleeping! He should be awake in couple of hours.” She beamed and I smiled. “Harry and Blaise found the spell or at least what it was like, so we managed to save him.”
“Oh... Oh...Thank you!” I cried out and rushed to hug her. She looked a bit embarrassed first, but then wrapped her arms around me and smiled.
“Harry and Blaise helped.” She reminded me and I beamed at them. I took Draco's arm and kissed his palm.
“You're going to be ok hun. I love you.” I whispered and suddenly I was alone in the room. I kissed his lips and felt the air coming through his lips. I kissed him again and suddenly he was responding. First I felt his lips move a bit and then a weak squeeze in my hand. “Draco?” I whispered and slowly he opened his grey eyes and stared at me.
“Ann...” He said quietly and I felt tears falling from my eyes.
“Draco... You're alive...I really thought that I lost you. Thank Merlin and Morgana, you're alive. I love you.” I whispered kissing him gently again.
“I love you too...” He said weakly and smiled lightly. “Could you get me some water, love?” He asked then.
“Of course.” I answered and looked at him lovingly.
“You look tired.” He said.
“I haven't slept much... I've been here the whole time.” I admitted.
“I'm sorry...” He mumbled.
“Don't. Just focus on getting better, ok?” I said and kissed him again and went to get the water. I rushed back as fast as could and found all our friends around him. I helped him drink while Ginny made the bed more comfortable for him to sit up.
“Stop fussing. I'm ok.” Draco growled when all of them were asking questions if his head hurt or if he was tired. I stood back and waited. “Ann?” He called me and I moved next to him while the others silently left the room.
“Hi.” I said and rested my chin on the edge of the bed.
“Hi. You cannot imagine how good it is to be able to look at you again and feel you near.” He whispered.
“I can. I missed your voice and your hands and your lips...” I whispered and he brushed my cheek gently with his fingers.
“Merlin, I will not ever go on these field tasks again.” He said and sighed.
“You have to... I mean, if...” I started but his familiar Malfoy smirk stopped my babbling.
“No I don't. Minister asked me to take the place as a supervisor. Like head of the department and aurors. I was going to tell you and others after Yule, but then this came up.” He beamed and I held my breath.
“Oh...Draco...Wow! That's great, right?!” I ensured and smiled widely.
“Yes. No more field work.” He said in a smug tone.
“Great!” I cried out and kissed him fiercely.
“Ann... ouch...” He laughed and I pulled back in horror.
“Oh no... Sorry! I didn't... are you ok?!” I panicked.
“Yes. Just a bit headache.” He amused and wrapped his arms around me. The door opened quietly and Hermione came in. She stood there and looked a bit uneasy.
“So... Since you're awake you should eat something Malfoy.” She said in a low voice.
“Herm.. What the fuck? What are you doing here?” Draco snarled and I wrapped his arm.
“Draco... She was the one to take care of you and one of the healers who saved you. Please, let the past go and be thankful for her being around. Ok?” I begged and his eyes melted when they met mine.
“So food then. When I'm able to leave this place?” He asked wryly.
“Tomorrow... But you'll need a wheelchair and some mild Skele-Gro potion with you.” She answered quietly and nodded at me. “And then bed rest for a week. After that you can go to work, but you cannot do anything reckless or something out there.”
“Ok. What's there to eat?” He asked looking at me.
“I'm not sure... I can always grab you something from some place else...” I offered but couldn't finish my sentence when Blaise stormed in with two large pizzas.
“Pizza guattro formaggio and tuna with garlic.” He grinned and Draco smiled.
“Great!” He beamed and Hermione vanished quietly through the door.
“I'll be right back.” I whispered to Draco's ear and hugged Blaise while heading out after Hermione.
I rushed after the bushy brown haired witch who strode forward fiercely. “Hermione!” I called after her. She stopped and turned around, she was crying.
“What?! I told you that he hates me!” She shrieked.
“I'm sorry... He really is an ass right now, but I know that he is grateful for what you did for him and for me. Please, give him some time.” I explained.
“I guess I'll just have to accept that then.” She sobbed.
“I'm sorry...” I whispered and hugged her.
“I'm ok. Go to him. He needs you. I'll check on you in the morning.” She said quietly and left. I stood there a while and then headed back to Draco's room.
“Everything ok, love?” Draco asked when I came back.
“Yeah. Hermione just took it quite bad. You were an ass, sorry, but really.” I said and took a slice of pizza.
“She is the one who cheated.” He reminded me wryly.
“I know. She was still doing her job here and saved your life. Please show some humanity and respect.” I hissed and glanced at Blaise who raised his eyebrows.
“She's right, sorry man.” He agreed.
“Fuck. Now I have to suck up my ex? Bloody hell I won't.” He growled and I glared at him.
“Stubborn.” I mumbled and took a huge bite from my slice.
“Yes, very.” He said and focused on his pizza.
“I mean why can't you...” I started, but his angry hiss made me stop.
“Ann! Drop it! I mean it!”
“Whoah...” I sighed and rolled my eyes.
“Do.Not.Start.” He warned me.
“I won't. I still don't get you.” I said.
“I told you to give it a rest!” He snarled.
“Ann, please.” Blaise warned and glanced at me.
“Ok! Gosh...” I sighed.
“Back to normal I assume.” Blaise smirked finally and I rolled my eyes.
“Yes.” Draco said and took another slice of pizza.
“Who was the stubborn here...” I mumbled and Draco glared at me.
“Ok, enough! You two should be cuddling and not shooting daggers at each others.” Blaise amused and I showed him my tongue.
“Sorry. Ann, please?” Draco begged with a soft voice looking at me with his amazing grey eyes.
“Hmph... You're impossible!” I whined and still couldn't hide my smile. He was so adorable and damn hot. “Fine.”
“That's my girl.” He smirked and I tucked my tongue out again.
“She's spicy.” Blaise pointed out.
“Yes. And that's why I love her.” Draco said gently and smiled at me.
“And she's standing here.” I reminded and grimaced. Our argument was interrupted when Vicky stormed in with Ginny on her heels. Harry stepped behind them a bit calmer.
“Oh, good, you're eating.” Vicky smiled and showed us a box of cupcakes.
“Lucky cupcakes?” I guessed.
“Yes. The lady from the cafeteria insisted.” She beamed.
“I want the blackberry one! And the cinnamon for the patient.” I announced and smirked.
“Yes ma'am.” Vicky laughed and handed us the delicious goods.
“Let's see...” I mumbled and took a bite. “Passion and love, it says.” I said satisfied.
“I bet, they'll say all that.” Ginny whined and I grinned.
“Passion and love.” Draco announced and turned his eyes on me. I kissed him softly.
“Marriage.” Vicky gasped and looked at Blaise who gulped.
“Marriage...” He said quietly and Draco laughed.
“Children.” Ginny announced and Harry smiled widely.
“Same here.”
“Interesting... So, when is the date?” I teased Blaise, who glared at me.

We ate the cupcakes in silence and then all of them said good night to us and left. I decided to sleep without my hoodie and jeans and crawled under the sheets of my bed, which had appeared next to Draco's again.
“Good night, love.” He whispered softly and I yawned.
“Sweet dreams.” I whispered and fell asleep. The hospital bed wasn't the most pleasant one, but I wasn't going to leave until I got to get him with me.
__________________
Draco didn't love the wheelchair much as I already assumed, so I was trying to make his journey back home as pleasant as possible. We were obliged to take a taxi back to the manor and he whined all the way.
“C'mon, it's only a few minutes. Are you planning on being grumpy all the time?” I asked a bit irritated,
“Yes, if I get bored.” He amused and I sighed.
“Then I'll have to figure out some way to keep you satisfied.” I said quietly.
“I know couple of things...” He murmured and bit my earlobe.
“You know the rules; no rough movements. It means no sex.” I announced and he glared at me.
“Cruel.” He hissed.
“A bit... But, I'll find a way to keep you satisfied.” I smirked and his smile was like an angel's again.”I missed that smile.” I whispered and kissed him.
“I missed you.” He said softly, and smiled when the taxi finally drove front of the manor. “Home sweet home.”
“Need some help, or are you able to stand?” Taxi driver asked.
“I'm fine.” Draco said wryly. He really hated all the fussing around him. Slowly he got out from the car, gave his muggle credit card to the driver and sat down on the wheelchair. I pushed him inside and he charmed the chair so that it moved him where he wanted to.
“I hate this.” He said after a while. “I hate being so helpless here. I'm not used to it.”
“I know... But you'll be on your feet soon.” I said and hugged him.
“And I can't stand being near you without feeling you close. If you know what I mean..” He sighed.
“I know that too.” I said and kissed him gently. “You need to take your Skele-Gro...”
“Whoah. Ok then.” He gasped and rolled his eyes in frustration.

________________
A/N Don't own Potter, just Ann, Vicky, Dippy and the plot.

Magic pt. 6

2010-02-17T19:33:00.007+02:00

Magic pt. 6

I woke up in the middle of the night and heard giggling from downstairs. I wrapped my morning gown around me and tiptoed downstairs. Ginny and Vicky were sitting on the kitchen counter eating the chocolate pudding with large spoons.
“Hey, a midnight snack?” I whispered and they giggled.
“Yeah.” Vicky smirked and handed me a spoon. Suddenly we heard the crash and a weird looking little gnome Flooed in looking shaky and scared.
“Dippy, what is it?” Vicky asked for the creature.
“Sorry to interrupt your Yule feast Miss Ripley, but they need the Aurors immediately, Mr. Potter, Malfoy and Zabini.” He explained quickly and stared at his feet.
“Dippy, this is Ann, Mr. Malfoys girlfriend, she will give you some snack, while I woke up Mr. Malfoy and the others.” Vicky said and disappeared upstairs.
“Dippy...would you like some pudding?” I asked for the creature, who beamed.
“Dippy would like it very much Miss Ann.” The elf said and grabbed the spoon. Ginny smiled and rushed upstairs. A minute later Draco and others came downstairs fully dressed.
“Ok, Dippy let's go. Ginny, will you stay with Ann?” Harry asked and she nodded.
“I'll be back as soon as possible, love. I love you.” Draco murmured into my ear and kissed me gently. Then they all disappeared into the green flames.

I couldn't help my self from worrying and Ginny was doing her best to calm me down. We started to watch a movie and I was able to concentrate on that one for a couple of hours. We both tried to relax, but hours seemed to drag and I couldn't close my eyes. I had a bad feeling that something had happened, something bad. I fell asleep around five o'clock and woke up for a crash. Vicky came in from the Floo. She looked pale and scared.
“You need to come with me...Both of you.” She whispered and took my hand. I looked at Ginny who gulped.
“Where are we going?” She asked and Vicky gulped.
“Damn it Vic, tell us! What happened?!” I shrieked and she looked down and started to cry.
“They... It was... Dark magic... The Aurors tried to stop them, but they got hit... Draco...Harry is... Blaise tried to... It's horrible!” She cried and Ginny screamed. I just stood there and shivered, I felt the pain in my chest when I tried to breathe. We Flooed to the St.Mungo's hospital and found pale looking Harry from the waiting room with a nasty bruise on his forehead.
“Harry, Harry, what happened?!” Ginny shrieked and rushed to hug his husband.
“Some Dark wizards decided to act nasty. Draco got hit while saving me and Blaise. He is unconscious and has several broken bones. Healers are with him right now. Blaise has a broken arm and a concussion, but otherwise he's ok.” He explained and I felt my knees giving up.
“Ann... It's ok, he'll be alright.” Vicky whispered and I began to sob.
“Hermione is there... She is the most talented healer ever. She might have personal problems with Draco, but she will do everything she can to save him.” Ginny whispered and petted my back.
“I want to see him.” I whispered and Ginny nodded. The leaded me to the fourth floor. I took a deep breath when I walked into the room. He was lying under the white sheets and looked pale and hurt. I gulped and took his arm carefully.
“What is that muggle doing here?” A sharp voice asked and Ginny turned around.
“Herm...She's his girlfriend.” She explained and I felt the tension in the room.
“I see. Well, he is unconscious and has a broken leg and a broken wrist. We gave him some Skele-Gro potion and removed the curse, but we didn't want to make his condition worse, so he should be unconscious a while to prevent any brain damage.” She explained and came to check Draco's pulse.
“Will he woke up?” I asked in a low voice.
“He will... But I'm not sure in what condition.” Hermione admitted.
“Thank you. I know you hate me and dislike him, but please... Please save him.” I begged and tears began to run from my eyes.
“You love him...” Hermione whispered.
“I do...” I gasped.
“And I could see that he feels the same about you. You know, you're the one for him... I'm sorry to treat you like a crap.” She said quietly and then started to walk away.
“Hermione... I... thank you...” I gasped and she nodded.
“Just doing my job.” She said and disappeared through the door. Ginny stood in silence while I stared at my unconscious boyfriend and sobbed.
“You know, that was very big thing from Hermione to apologize.” She said finally.
“I know... And I'm grateful for her to being around. I really hope that Draco will survive... I mean the brain damage...” I whispered and she hugged me gently. I heard the door open and Blaise came in with a plaster on his arm and Harry followed him. Vicky came in minutes later with a steaming mug in her hands.
“Here. Drink this.” She said and squeezed me gently.
“Thanks...” I said and took a sip from the mug. It was some sort of herb drink, obviously for calming me down. I looked at Vicky gratefully.
“How is he?” Blaise asked quietly.
“Unconscious. They cannot wake him up yet... brain damage.” I whispered and Ginny started to sob.
“What happened back there?” Ginny asked quietly.
“We went to check the old church in Chelsea and there was some young wizards gathering. They were using dark magic and had released some dark creatures which killed two muggles and two witches during the night. They had also some strong black magic and we got ambushed. Draco got a hit from an unknown spell while he saved me and Blaise.” Harry explained and buried his face into his hands.”We were stupid and we weren't ready... Draco had stupefied three of them, but they managed to make some sort of burst and he took it all...”
“Harry... It's not your fault... Draco saved you and Blaise and that's what friends do... I don't blame you and you shouldn't blame yourself.” I said quietly and touched his head gently. Ginny looked at me and nodded.
“Will you stay here or want us to escort you back to the manor?” Vicky asked quietly.
“I will stay here. If you could bring me something else to wear...” I asked and she looked at my wrinkled gown.
“Oh, sorry, of course. I'll be right back.” She smiled a bit and disappeared.
“Ask Hermione to send a message, if you need anything ok? We will come back later. Are you sure, you're ok?” Ginny worried and I nodded.
“I'll be fine...”
“Ann... I'm sorry.” Blaise muttered and hugged me.
“It's ok. He will be alright...” I whispered and started to cry again. They all looked at me sadly and I gestured them to go. Vicky came back with my jeans and shirt and some other stuff I might need during my stay at the hospital. I hugged her and then closed the door. I slumped to the large armchair and stared at the Draco's pale and broken figure. I just wished that he would woke up and everything would be ok.

I woke up to a small nudge on my shoulder.
“Hi... You've been sleeping six hours... You should get something to eat.” Hermione said and measured me with her brown eyes.
“Oh.. Yeah... Where's...” I stammered a bit confused.
“The cafeteria is on the fifth floor.” She said and smiled lightly.
“Thanks. Is he any better?” I asked quietly.
“His bones had begun to heel and I believe his brain pressure is normal at the moment.... Sorry, but I cannot give you any further information. We don't actually know what kind of curse hit him...” She apologized and I nodded.
“Thanks anyway...” I whispered and headed out from the room. My mind was blank when I found the elevator and told it to take me to the fifth floor. I grabbed a large mug of coffee, a huge tuna sandwich and sat down next to a window. I saw some colorful butterflies playing across the window and the glass switched its color every half an hour., it was charmed of course, but I noticed that the window had changed its color three times and I realized that should get back to Draco's room. I grabbed the tray and put it into the carriage and headed back to the elevator. It was quite quiet and all the other customers seemed to be witches and wizards. They didn't notice me when I dragged myself back to the fourth floor. I stopped at the door when I saw my boyfriend floating up in the air with blue lights circling around him. There were three other healers with Hermione who mumbled something with wands in their hands. I stood at the doorway stunned and stared at the sight. Slowly they let his body float back down on the bed and the lights disappeared.
“Oh... Ann... We discovered the curse and tried to fix everything we could.” Hermione explained when she saw me standing at the doorway.
“And?” I asked quietly.
“He will wake up in three days.” She answered.
“Will he be... I mean... The brain?” I stammered weakly.
“Yes, he will probably be ok, but will suffer some headache a while.” She smiled lightly and squeezed my shoulder gently.
“Thank you. All of you.” I smiled weakly and walked towards Draco's bed. I took his hand again and whispered into his ear. I heard the door closing behind me. “Draco, please wake up... I miss you, I need you. I feel so lonely without you. Please, don't die, I love you...” I brushed my fingers through his hair and petted his cheek gently. I leaned forward with tear drops running from my eyes, I kissed him. He didn't move, but I knew that he could hear me. I kissed his forehead gently and went back to my armchair and tried to focus on the History of wizards, that I'd started to read at the manor. I managed to focus on the book for three hours and read nearly 200 pages when my eyes started to feel heavy again. I glanced at the clock on the wall, it was nearly eight. I fell asleep again. It wasn't the most pleasant dream I had and I woke up to my scream several hours later. I heard someone beside me.
“Lumos.” A female voice whispered and I saw a small light in the dark, Hermione's face next to me. “Are you ok? I heard you scream...I was on patrol, night shift you know...”
“I...I'm ok, just a nighmare. Sorry to bother you...” I whispered.
“Would you like some herbs to make you sleep better?” She asked gently.
“I guess that would be nice, if it's not too much trouble...” I hesitated.
“Not at all, I'll be right back.” She smiled a bit and rushed out from the room. I sighed and closed my eyes leaning my head against the armchair. She was back in a minute with a warm mug in her hands.
“Thanks.” I whispered her.
“Drink it. Here's a blanket for you.” She offered and I smiled at her.
“Thank you for being so nice to me.” I said quietly.
“I have to. This is my job and I can't let personal feelings disturb my working. Besides I'm not mad at you or Draco. I just hate how he treats me, but I guess I deserve it.” She sighed.
“Yeah, he is pretty pissed at you. Sorry... I kind of found it hard to like you at first, but we are much alike. I can see why he started to date you in a first place. You're happy with Ron?” I asked suddenly. She looked at me for a while and answered then with a light smile on her face.
“I am. We're getting married next summer. And I'm pregnant.”
“Oh! That's wonderful! Congrats!” I smiled and she blushed.
“Tell me, how did you met Draco? I mean, you're not from here...” She asked hesitantly.
“Well... Let's say that faith and miserable life brought us together. He just offered me something else and I kind of decided to act impulsive... Like I always do.” I laughed a bit.
“Sounds like Draco.” She grinned.
“Yeah. I really do love him. He is an ass sometimes, but underneath he is the most sensitive and caring man I've ever met. And funny too!” I smiled and looked at the bed were he was lying unconscious. I felt the pain in my chest again and gasped. The sadness melted into my mind and I felt the same empty feeling again.
“Are you ok?” Hermione worried.
“Yes. It just hurts to see him like that...So fragile.” I whispered and she nodded.
“Now you should get some sleep. I will wake you up if something happens. Nox.” She assured and let her wand diminish.
“Thank you Hermione.” I whispered and felt her arm on my shoulder. I fell asleep again.

A dim light shined to my eye when I woke up again. It was morning, or afternoon, I wasn't sure. I rose up and tossed the blanket aside. I stretched my stiffened legs a bit and stepped to see Draco, who was still pale and lying still. I kissed his lips and murmured into his ear. “Morning love.”
Then I took my bag and went to get some coffee and breakfast. My stomach literally screamed for food. I glanced at the clock on the wall it was four in the afternoon. I had slept over eighteen hours, probably because of the drink Hermione gave me. The witch at the cafeteria smiled at me and gave a fresh blackberry cupcake, to bring luck. I thanked and took my tray to the same table I'd sat before. I ate my rolls and pancakes in silence and took huge sips from my latte. I took a huge bite from the cupcake, when something sparkling rolled out from it, it was a word, written with small sparkling letters into air; “Faith” it said. I looked at it and then glanced towards the counter where the witch smiled at me like she knew what was going on. I smiled at her weakly and turned my eyes back to the cupcake, the word was gone. It was like a fortune cookie with magic, I really needed faith and some damn good luck.

After finishing my magical breakfast I headed back to the Draco's room, there was full chaos. I saw Draco's body spasming in the air and healers around him trying to made him stop. Hermione shrieked instructions and I felt Blaise's arms around my shoulders.
“Ann, you don't need to see this. Come.” He said calmly and leaded me back to the cafeteria upstairs.
“Are you ok?” Vicky worried and gave me a hug.
“I... He... Oh god...” I sobbed and buried my face against Blaise's chest.
“It's gonna be ok.” He said quietly and petted my back. “Vic, get some tea for Ann.”
“Ok. The relaxing one?” She ensured and I felt Blaise nod. They guided me to sit and Vicky made me drink some herb tea again. I cried silently and stared blankly out from the blue window.
“He is going to die, isn't he?” I asked quietly.
“We cannot be sure about anything... We haven't been able to find the missing book the dark ones used...” Blaise admitted.
“Have you tried the Malfoy's library at the manor, there might be hints...?” I asked blankly.
“The... Bloody hell! Why didn't I think of that one! Ann, you're genius!” Blaise cheered suddenly and stood up.”I need to go! Vic, love, will you stay with Ann? I'll ask Ginny to get here too. I need Potter!”
“Go! I'll watch her.” Vicky hurried and kissed him quickly. Blaise hurried to the elevator and disappeared downstairs. Ginny appeared minutes later and rushed straight to us.
“I heard! What happened?! Is Hermione there? Where's Blaise?!” She babbled and looked frightened.
“Blaise went to get Harry. They will go to the manor to find out about the curse that had been used on Draco.” Vicky explained.
“Okay. Is Ann ok?” She asked and hugged me gently.
“I am... Just scared.” I whispered and looked at her. Her eyes were suddenly full of tears and I wrapped my arms around her neck and together we cried. Vicky hugged us and sobbed silently.
“Krhm... Miss Granger send me to tell you, that Mr. Malfoy is stable now.” A chubby blond witch explained and waited us to calm down.
“Thank you.” Vicky whispered and I lifted my head.
“He is... sleeping again?” I gasped.
“Yes. You may go and see him now.” The witch continued and headed towards the elevator. We stood up and followed her. As we got to the room everything was silent again. Hermione stood beside Draco's bed and waited for us to step in.
“I'm so sorry Ann... He is stable again. We really need to find the curse, otherwise I think there ain't much hope for him... I'm sorry...” She said and laid her eyes down.
“Blaise and Harry went to look for some info, I'm sure there will be...” I started but stopped when I saw Hermione's hopeless eyes.”Oh... I...” And then tears run out from my eyes again. My knees gave up and I slumped to the floor.
“Ann...” Vicky whispered and wrapped her arms around me.
“Hermione, there has to be something we can do!” Ginny said helpless.
“I will go through all the books, but without that missing spell book of Merwyn The Malicious we are practically blind here.” She admitted and squeezed Ginny's shoulder while leaving us alone.
“I hope Harry and Blaise will find something...” Vicky whispered and lifted me up from the floor.
“Hope is all we got.” Ginny sighed and helped Vicky to put me into the armchair again.
“Ann. Ann!” Vicky whispered and tried to make me react.
“Let her be. We need to help Harry and Blaise.” Ginny said calmly and they left me under the blanket.

I felt totally numb and just sat there staring at Draco's stony body on the bed. I couldn't believe that he might be dead. I kept wishing that he would open his eyes and look at me. Hours dragged, but nothing happened. The room was quiet and Draco didn't move.

____________
A/N I do not own any HP characters. I only invented the plot, Ann, Vicky and Dippy the elf, though the house elves do exist in J.K. Rowling's imaginary world.